Part 24

"Ei", sanoi Kristiina miettiväisenä, "älkäämme enään ajatelko protektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on Englannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos, tuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa kaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle sotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja Köningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi sinne, päästäkseni hänestä... Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär, joka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo."

"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni kiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän hallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt tullut kukistetuksi."

"Ja luultavasti kuristetuksi?"

"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon."

"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä saatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa? Kansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa Ruotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni. Te rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu, katolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä anteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä kirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian kuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa teitä Perun maaherraksi."

"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson suurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle osaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä läsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa, joka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne poislähdön vuoksi."

Kristiina nauroi.

"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti kadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa sieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin olla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella tuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä vakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia."

Hyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin ulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä tuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina kuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta ulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi esittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta, kunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa juhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja vaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa kello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen, rakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen tässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa lehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa kesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet poistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin jäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina oma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti sijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa uuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella pohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen ylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty jo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti useimmille. Ja hänestä oli sanottu... niin mitäpä kaikkea pahaa ja rietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta, jonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja rakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi ja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata jotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen tähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja ylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän äsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan puolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen juuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja kiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen hävitykset. _Hän_ oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille toivoa antanut; _hän_ oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava keskipiste; _hän_ oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas valta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti loistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli kuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän esiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.

Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar, pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen, ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän häiritsemättä keskustella.

"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut. Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi myöskin on minun!"

Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä kyyneleitä täynnä.

"Etkö ole onnellinen, Noora?"

Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa, olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.

"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."

Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän puolusti valittuansa.

"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.

Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän tahtoi hyvittää.

"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana; mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä, ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan, jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'... Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"

"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri... sinä olet verraton..."

"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi, Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että itse on suuri... Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista, ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni... ilman vertaista vapaudessani... niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni, lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni... Verraton, ruotsiksi _makalös_, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin, _mákelos_... Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun phenixeni..."

Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin -- itse yksin kaikki!

Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten seuraamana.

Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle lankeemuksensa radalle; -- emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin edessä valalla luopui isäinsä uskosta; -- emme Innsbruckiin, jossa hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa hän sai nimen Kristiina Aleksandra; -- emme hänen tuloonsa Parisiin, jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; -- emme hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; -- emme hänen onnettomaan vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; -- emme hänen kiistelemiinsä paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen epäluotettavaisuuteen; -- emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; -- emmekä edes hänen viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", -- "kymmenes runotar", -- "ruotsalainen Minerva", -- "jumaiien sankaritytär", -- "pohjolan Sibylla", -- "kuninkaitten kuningatar", -- "taivaallinen sankaritar, toinen aurinko", -- "_Christina coelestis heroina, alter sol_." Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli luettavana kreikkalaisella kirjoituksella _mákelos, makalös_, verraton.

Kreikkalainen sana _mákelos_ merkitsee aitausta, ja romalaiset tekivät siitä sanat: _maceria_, puutarhamuuri, _macellum_, ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että _aitausta_ vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen suojeliana; se oli hänen _mákelos'insa_, hänen maalinsa ja kunniansa. Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus; silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella, itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa. "Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."

Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, -- älä suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! _Stella inclinant_... Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.

Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on _Voltaire_ kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti, ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]

A s'a jupe courte et légere; A son pourpoint, à son collet; Au chapeau, chargé d'une plume; Au roubain ponceau qui pendoit Et par devant et par derriere; A sa mine galante et fiere D'amazone et d'avanturiere; A ce nez de concul romain A cette fierté d'heroine A ce grand oeil tendre et hautaine Soudain je reconnus Christine: Christine des arts le maintien, Christine qui seda pour rien Et son royaume et son église, Qui connut tout et ne crut rien, Que le saint père canonise, Que damne le lutherien, Mais que la gloire immortalise.

Tämä on:

Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen, Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen, jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee, mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.

27. Uusi elämä.

Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!

Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä, laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta, jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.

Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat. Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa", mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos, ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso, heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa. Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte; tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman."

Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon, joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.

Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten. Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa ajan pöyhkeyttä.

"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas; ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet, sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa makaaman!"

Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli ensimmäinen ja suurin käsky; -- tuo käsky, jonka itsekkäisyys kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?" Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu, hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.

Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen, kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle. Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää kovia koetuksen aikoja.

Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli, kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot. Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt, raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa, joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli "huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.

"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt, olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan katoa."

Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.

"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän saava."

"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"

"Ei kukaan saata antaa, mitä _hän_ antaa; mutta mitä minulla on, tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"

He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan. Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti. Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa sydämmensä tilaa.

"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet? Ketä etsit?"