Part 23

Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta, taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä? Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle. Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle, olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.

Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota? Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.

Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille, vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle. Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle, oli hän kadottanut oman itsensä.

Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan, tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena, rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta kasvattaa viisasta ja sankaria; _siksipä_ täytyi hänen jäädä paikalleen; _siksipä_ hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli oman itsensä puolesta.

Hän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät mennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä kenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi yövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa, että hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän käskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat nyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten orjaansa.

"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään", sanoi hän suurvisiirille, "on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä annat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen oppinut teidän tapanne."

Ei se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa riippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän oli löytänyt käärmeenlumojattaren.

"Kas tuossa!" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen janitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä. "Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin kiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut."

Kuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan. Mutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän olisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä kauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa, kuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ajatellutkaan.

"Ne kurjat!" huudahti hän. "Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa, tulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne."

Kuprili kohotti olkapäitään.

"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton uskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana."

Tämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti tehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja ulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten mielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka vuonna 1648 _fetvan_ kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen kelvottomaksi.

"Ja kuka", sanoi Hagar, "uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme siitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?"

"Viisain kuolevaisten joukossa", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja käsivarret ristissä, "sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa..."

"Minä tiedän."

"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään huhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon suulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän pyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo antaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä maassa."

"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?"

"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu."

Hagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo viisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta aina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa. Kuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa salaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki jäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin kauan kuin _hän_ seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa oli kaliifin häviö.

Tämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska suurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.

"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu", oli Kuprilin vastaus. "Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti ovat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa, joka tapahtuu kolmen päivän perästä."

"Niin pian?... Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua antamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä, ett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan herraasi ja itseäsi?"

"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske, minä tottelen!"

"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"

"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana, sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."

"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle, että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen päällikön."

Kuprili kirjoitti määräkäskyn.

"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen kirkkopihaan."

Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.

"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."

Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli sulttaanittaren aikomus?

Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta. Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.

Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä: toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen, ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan, jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta! Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois? Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.

Hänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja kyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat tuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut herransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei tuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut hänelle, että hänen nimikirjoituksensa, _tugra_, oli pyhä sekä ett'ei hänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt oli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut: palveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.

Hagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän leposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa vasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien kanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan takaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain kanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria niin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:

"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?"

"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin kuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne tarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat hänen akkunaverhon nuoraan."

"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa."

"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei koskaan saa hallita."

"Mutta jos hän hallitsee hyvin?"

"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana syntynyt?"

"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana."

"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko sinä synnyltäsi juutalainen?"

"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty."

"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut aikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa."

Hagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin Hagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä mainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.

"Tiedätkö myöskin", virkkoi hän, "että ne, jotka sanovat tuota, tahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?"

Poika punastui korviaan myöten.

"Kuka?" kysyi hän.

"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja kaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään voittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on hyvin rakas!"

"Sinä", vastasi poika miettimättä.

"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä sinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut: kaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule lempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä tule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta hallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!"

"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt hyenalta pään poikki", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin tuli salamoi hänen tummissa silmissään.

"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa paratiisissa?"

Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut kuolla.

"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"

"Sen vuoksi, että olen onnellinen... siksi, että rakastan sinua... siksi, että sinä minua, rakastat... siksi, että rakkaus on suurin, voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. _Nyt_ sen tiedän... Hyvää yötä!"

"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea _ezaniani_?" kysyi poika.

Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen, pettämättömään uneen.

Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:

"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."

"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.

Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan. Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa; mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.

Kaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen lähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana seraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin luo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki purjeensa aamun koittaessa.

Samana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani itse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa padischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä Syriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin sekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan ulkopuolella.

Sydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen jalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä voimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa häntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin ja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana Eurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi tappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta kahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli sen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen jälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli istunut suljettuna Stambulin seraljissa.

26. Verraton.

Mais que la glorie immortalise.

Kristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt. Sanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja että hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle. Mitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen halusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut mahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon Tukholmassa.

Koko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei kaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien silmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa, voittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa. Siinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa sulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut kiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti jäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen kuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli nainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa halusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon anteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle onnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen teki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa maassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa, ja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin tyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle kuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin sovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä Kaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.

Näin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta kuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin valtakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki näytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä, kun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla sammuvan pimeyteen.

Kristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän olisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa olisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut parempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla. Todenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan. Hän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista, poislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen vannomansa velvollisuudet.

Huhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen vaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että kuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että kuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä ravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana ruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli antanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa loput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle kammaripalvelialleen: "Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä hiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?"

Hänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654, rahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä rikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa myöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat tulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla, alkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli jälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen voittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin, tunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.

Ja kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli ilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet, jotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä, ylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut. Sillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron kuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.

Rikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja Kristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.

"Texeira", sanoi Kristiina hänelle, "onni on lahjoittanut teille kaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika köyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on joku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä kaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne."

"Minulla oli toivo", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, "mutta se on jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut. Minä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella saisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle on tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä halvassa kodissani."

"Se ilahuttaa minua", sanoi kuningatar, "että pidätte vierailuani kunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te tunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat maailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää; te ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte kristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä Espanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?" Kristiina hymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. "Jerusalemin protektori?"

Texeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan uusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden Ruben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan ottamasta."

"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa kunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut."

"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne halvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita sellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko äärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli mieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti käymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän majesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten tapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme, saata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori."

Kristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei hänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän Texeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin kukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka Ruben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan musertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin vuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia nielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt olivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei maininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti toimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta maailman-osasta.