Part 22

Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan. Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta; siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa, löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt. Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.

"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan ikuiseksi omaisuudeksi; -- sinä, joka olet meitä hajoittanut ja luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia; -- katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi; mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"

Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista. Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:

"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut. Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'... Mene, sokeutettu! Ei yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista. Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi, että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."

Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon. Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.

"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin edustalla ja pyytää sisälle."

_Messias!_ Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.

Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä, kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin Mordechai Zevin hassu poika?

Ruben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin kanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle. Eräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan Gazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben Zevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.

"Jehoovan nimessä", huusi sanansaattaja äänekkäästi, "vaadin minä sisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa Jerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa."

"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?" kysyi Ruben Zevi kylmästi.

"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja jos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään", vastasi sanansaattaja.

"Antakoon tuo siis meille merkin", sanoi Ruben, osottaen lujaan teljettyyn porttiin. "Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään pääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!"

Kansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia, odottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä avautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.

"Nathan ystävä", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, "sinä näet, ett'ei portti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot että sinun sanaasi uskotaan!"

"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan ylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan", huudahti nyt Nathan, joka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.

Tuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti ukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.

Ruben Zevi seisoi ivallisen levollisena. "Onko siis Herran käsi lyhennetty?" huudahti hän, "niin ett'ei hänen valkeansa tapaa maaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä Jumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi eikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan."

Hän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan maineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili hänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.

"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!"

Muurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat hyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia käsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi kutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan portilta.

Kesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben Zeville:

"Yksi sana vain, rabbi!"

Muurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja siellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.

"Rabbi", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, "asiasi on kadotettu. Sinun valtasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut. _Häntä_ vastaan ei kukaan mitään voi... ei kukaan muu, paitsi minä. Vanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että suostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan."

"Annappas kuulla ehtosi!" sanoi vanhus. "Se, mikä tähän asti on tapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut. Minä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää ottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus siitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset pitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen eläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella ainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai Zevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä et minua usko", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. "Kysy Nathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly, valmistan hänen jokapäiväisen juomansa."

"Sinä olet Thamar!" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen tunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. "Minä sinun tunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi."

"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär", sanoi nainen, laskien hunnun pois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen turmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar Radzivilin purpuranpunaisen baretin alla.

"Sinä olet Thamar", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella, näennäisesti jääkylmällä äänellä. "Sinä olet Thamar, joka olet pettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut hänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää tyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet saattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä hylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä ensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun."

Nainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin ja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan pääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto ei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.

"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki revitään?" vastasi hän ynseästi. "Sinun henkesi nyt ei maksa tuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä olen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen. Joudu! Etkö kuule portin rätisevän?"

Tuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut, ellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta toisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi ratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen tiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton tämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä olevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki kovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä käyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen joukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.

"Benjamin!" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.

Tyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin luona erillään olevaan paikkaan.

"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle, poikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!"

"Armoa, armoa!" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan koetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. "Armoa, Benjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän salaisia aarteita..."

Hän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika -- Ruthin, jonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää -- muisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän oli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla Kristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut ruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa kohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli suuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse päin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian sen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut jäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä vastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.

24. Tähtien hetki.

Hän oli jälleen oma itsensä.

Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä, esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui aasintamman varsan selässä.

Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa, 29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun: ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut, pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä, profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan, ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista, jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa Jerusalemissa.

Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille. Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.

"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena et saata lähteä Herran sotaan."

"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui kuten muuri kiinni satulassaan.

Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset, lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin hajaantuneesta sotajoukostaan.

Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua...

Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan. Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois 20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui... poika Kaskaksesta, Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta, Jankowitzista... hän tallattiin... Ei yksikään syksyinen lakastunut lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä, huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän _saattoi_ kaatua. Näin pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva, jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön lapsista.

Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.

Saman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen rääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä ja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken kaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut tuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä, tahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.

Ruben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti ihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa, purpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes Kastajan sanoman:

"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista odottaman?"

"Olen se, mikä olen", vastasi profeeta niillä salaperäisillä sanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.

"Schabbathai Zevi, Mordechain poika", sanoi vanhus jälleen, "en kysy, _ken_ sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun verestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka tulla pitää?"

Profeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi oppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista, Midraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.

"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä tänään rukoilin Absalomin haudalla!"

"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit", vastasi profeetta heti.

"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin ja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän vesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä rukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika! Polvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan tuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen häntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä houkkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa, voimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän itseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun voiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten kuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista valmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet sinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä olet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja seitsemänkertaisena kurjuutena Isr..."

Ennenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet häneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken puhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben Zevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin uhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs, josta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee viimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä Jesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit vievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat syöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi tuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt Messiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan syöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin väliltä.

25. Sulttaanin Hat-i-scherif.

Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.

Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.

[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]

Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan, he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin. Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.