Part 21

Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi? Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään, ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui? Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän, joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti röökinä liika viisas.

Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki sisällinen rikkoontui -- ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt? Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli, juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin; Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs, näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?

Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."

Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma, on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista, todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]

Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä, majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana kuningattarena.

Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista 32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen, joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen. Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen astui sieltä alas jälleen.

Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille. Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle, viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle. Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."

Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli -- oma itsensä. Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma, joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen viimeisellä astuimella?

Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos" tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen, Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua, talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa. Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla, luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.

Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville, ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut eikä milloinkaan enään ollut nouseva.

Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen iloisen levollisuutensa takia.

Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä, mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi, mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'", vanhan tavan mukaan.

Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella, sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.

Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille, kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" -- sanoo kertoja, "kun me _conviviumissa_ aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia] ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet häntä näkevinämme... Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja hyvällä tuulella."

Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa, jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.

23. Messias.

Hän oli unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn.

Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja, itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia, jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja suurenmoisia ihmisteurastajia.

Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä, varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli 17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli. Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa asuvan veljensä kanssa.

Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo _Schabbathai Zevi_ tuli aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti, että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina taskussaan _talithaa_ (rukouskirjaa) ja _tejillimiä_ (rukousnauhaa), tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin 6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.

Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan, julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin, kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa, hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.

Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta, mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa, kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän _naziri_, joka ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut. Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla, jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.

Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi saman kaupungin porttien luona.

Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta, tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi päätti ryhtyä toimeen.

Tämä oli suurin toimi -- ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli -- johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää, josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman. Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, -- 11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; -- kristityitä hän ei uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien epäluuloon.

Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat. Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon, enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.

Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana, moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia. Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia; vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua _Haramia_, jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat, tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle, lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."

Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua. Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi, sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?