Part 20

Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi, ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu maali -- se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli koonnut, perustanut ja suunnitellut -- nyt oli kypsynyt ratkaisevaan toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan, Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden Messiasvaltakunnan.

Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi _oman_ kaliifinsa vaaraan. Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea... poika, poika oli aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta onnesta.

"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan neiden tapaista.

Ei kuulunut vastausta.

"Luenko psalmin psalttarista?"

Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt hänen malttinsa loppui.

"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten, kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"

Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja kysyi:

"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?"

"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja ystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa."

"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja kuolla. Jotakuta nuorta miestä... tahi lasta?"

"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet kuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat ovat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni Pietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille pojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut kireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle."

"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä herralleen, miehelleen?"

"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan, että rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä. Vapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se oli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli lerppajalkaisena."

"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa miehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?"

"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla maalla."

Ei, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen syvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä ajatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu, siinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon hänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti Sabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan ääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi tähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku korkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä kysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut paljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman tietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää nuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin niin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita kaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman pohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten ja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee tuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja rakastaa 11-vuotiasta lasta!

22. Kolmannella porras-astumella.

Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen, ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.

Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä, mutta sitä ei näy.

1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen _Valentinenaan_, hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.

"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen iloisella tuulella, _la belle comtesselle_, Ebba Sparrelle, sekä Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä, claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina _bons chretiens_ leivoksiin asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan. Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.

Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa. "Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar, antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla hänen seuraajakseen valta-istuimelle.

Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä. Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita katuja pitkin.

Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta, sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali, hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa. Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde, joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän juhlallisuutta varten.

Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin, jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen. Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä -- ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa -- ja veivät morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi. Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta; kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella, ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista, mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä loistavasta polonäsista.

Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli _allemande, bourrée, chaconne, courante_, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja, myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse; häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, -- hänen, joka viisi vuotta sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta, -- niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä mielellä tanssisi _oman_ kruununsa pois.

Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville, ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä tarkotti.

"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt", vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin omistaa toisiansa."

"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."

Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.

Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen, oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.

Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä, asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli 200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan, arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen. Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä, tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat, oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi, vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen, jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni, kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.

Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista. Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä silmänräpäyksessä _tuli_ sanoa.

Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.

"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä, jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte; älkää jättäkö meitä!"

Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli, että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä itsestään, semmoisena kuin hän _sinä hetkenä_ oli.

Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu, erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi, muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä, joka häntä enimmän miellytti?

Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla, jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa. Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.

Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti, että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000 tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita, pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa, tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.

Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli, alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin. Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja, niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.

Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa, joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on, että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.