Part 2

Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti, pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10 kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen taisteluun pitkin koko linjaa.

Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi 40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli _furia_, kostotar, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä; Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen, onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi, hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä, se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan, jossa hän pääsi voitolle.

Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä, ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa. Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.

Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään. Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia. Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä. Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon, mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa. Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta, joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi. Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.

Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla, kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan. Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat, että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä. Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä, ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä, mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.

Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa. Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina, joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000 taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria, joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja tulivat voittajien saaliiksi.

Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt, kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa, paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan aalloista.

3. Tappelukenttä.

Pimeydessä tehty työ... kerran täytyy sen tulla päivän valoon.

Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli. Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa. Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin hän tappion oli voitolla korvannut.

Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia, he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä, yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista vainuvan suden ulvonta.

Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus. Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.

Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään kunniatantereiksi!

Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista, rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan. Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan, kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.

Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.

Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten, ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia, mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä, olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän olennon olevan lähitteellä.

"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.

"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka joten kuten osasi samaa kieltä.

"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin voisit laukaista?... minulla ei ole yhtään, minulla."

"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."

"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne päin!"

Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään, viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa. Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli puhalsi sieltä päin.

"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä uuvun janosta."

"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin, mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä koetan kontata sinne."

Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä virkistyneeksi.

"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"

Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo. Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.

"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.

Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin puolestasi!"

"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni, kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä, jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar. Kypärä päästäsi, mies... Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."

"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi. Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut, hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko ollut Suomessa?"

"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä hänet?... Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen selässäni."

"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle; silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä... Minä en sitä tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin... hevoset nousivat pystyyn... en koskaan ennen ollut sillä tapaa hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä, katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria, sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt... Miksikä ovat he hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen luotaan kylmässä talvi-yössä..."

Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.

"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu, niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä. Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"

Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi, joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä oli mahdollista parantaa.

Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet valaisivat lyhdyllä kaatunutta.

"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"

Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:

"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"

"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi sotapappi.

"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen, mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan ensin, hän huusi äsken pappia."

Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi, kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.

_"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!"_ alkoi hän.

"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on lähellä ja Vapahtajasi elää!"

Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen... syntynyt luterilaisessa väärä-uskossa... Wironmaassa... sitten oikea-uskoinen katolilainen... Feldmann... Olin kahdenkymmen-vuotias... satuin veljeni kanssa riitaantumaan kirveen takia... löin hänet kentällä kuoliaaksi... pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin... tulin kreivi Götzin luo... hän taisteli silloin keisaria _vastaan_... seurasin häntä Marienburgiin... ruotsalainen kuningas oli siellä... rikas juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja... Minun herrani ja juutalaisen tytär... nuoret ihmiset... hän oli melkein lapsi... Kreivi ryösti hänen metsässä... otti aarteet... meni keisarin joukkoon... vihittiin Wittenbergissä... luterilainen pappi, hän juutalainen... mihinkäpä se olisi kelvannut?... kyltyi... Feldmann, vie hänet takaisin juutalaisen luo!... Thamar sanoi: mitä me häntä sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä... Sanoi kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa... Matkusti Danzigiin syksyllä meritse... Suomeen... talvi... yö... reestä... kinokseen... _Pater noster, qui es in coelis... sanctificetur nomen tuum_..."