Part 19

"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee peittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä minä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden käskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee rakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei joutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin."

"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn, kuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean suojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät ikään kuin itsestään."

"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan minä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja töissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon vaatimuksiin."

"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat avut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä kiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman vakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä teidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden käskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja tosikristillisen vakuutuksen mukaan."

Kristiina hymyili.

"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista tavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani, mitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri kuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa ehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli maali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy hymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää siveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi juurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi hyväksyä."

"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi.

"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää. Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin, vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"

"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."

"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle. Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt, että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."

Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.

"Mitä me kapinoitsialla teemme?... Malttamusta! Kun meillä kerran on tuo _rara avis_ häkissä, niin ei hän enään rapistele..."

Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta. Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.

21. Stamnul Sarai.

Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta antautua kokonaan toisen haltuun.

Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten koira ja uinahti pois.

Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta, kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet, olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.

Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon 11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia. Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut _chasseki_, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus, vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa, Ibrahimin lesken, _Tarchanin_, joka oli venakko synnyltään, ja oli vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli _validiksi_. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän piti sen asian omana tietonaan.

Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé, joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti, Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; _Mahpeiker_ oli hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan saanut lisänimen _Kösem_, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana, viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän 33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut, Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi; mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan, ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä, mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen ensin näyttää mitättömältä.

Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén järkeviin tuumiin.

Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi. Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan; kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa vasten.

Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä kuullaksensa imaamin pitävän _ezania_, iltarukousta. Hagar Sulttaan käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan, Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.

Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla, pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin, kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt, hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen; kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut. Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas, rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" -- niin noitten sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.

Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin, silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon, mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut uhrata henkensä!

Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä väsynyt?"

"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi minun lyödä hyenalta pään poikki."

"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi tahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen pyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun valtakunnan vihollisia vastaan."

"Uskottomia vastaan!" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt dervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.

"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat kaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten hänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim. Minun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin, hänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin Muhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka lavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin länteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä etevämmäksi."

"Niin", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa kultakahvaan, "minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri Iskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon rangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet sulttaaninsa."

"Kaliifini", jatkoi Hagar, "täytyy tulla valtansa ja voimansa puolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä. Hänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi Abussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti oikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Cordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana, hallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa."

"Niin", toisti poika itsepäisesti. "Ei tule olla muuta kuin yksi Jumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat, juutalaiset ja kristityt."

"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini tiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa? Meidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki oikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin kunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman maailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan takaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta; mutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen."

Tämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin käsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:

"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin juutalaisille?"

Hagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten asioita toimittamassa. "Raamatunkirjat", sanoi hän, "sanovat, että, kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu, jolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin."

"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla suureksi voittaakseni maailman!" huudahti poika.

"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain nyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä opissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden harrastuksissa kaikkia kohtaan."

Poika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi miettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi hänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:

"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut hyvä validé."

"Sinä minun sieluni sydän", lausui sulttaanitar, vastaten hänen suuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut virtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, "miksikä tuota kysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne menevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen lähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä paradiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun hyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla ennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi, sinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi tehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi."

"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut", virkkoi poika hieman hymyillen. "Hän sanoo, että sinä tahdot tehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien valtaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi eteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman veljelleni?"

"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin vartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän havaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman, Ahmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima, Gehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut naimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata olla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan, kuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää voittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä."

"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun varjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin Hefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin 1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti käytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan tuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on sinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa ja tekemään hänet sinun orjattareksesi."

"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole minua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä osotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön tunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun, jonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin jalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien vuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä valvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua. Jokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs; sen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien keskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa olla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä tunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar."

Hagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi hänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs arapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti hänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi, että yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä oli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja katosi yläkertaan vievään porraskäytävään.

Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje kyyhkyspostissa.

"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia, on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan. Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää, purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen kunniansa!"