Part 18

Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti. Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan 1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat. Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla, ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä, niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä, kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.

_Hagar Sulttaan_."

Kristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni puhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön salamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään. Joko -- tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi hallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi ollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia aamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia aaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle kaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää? Niin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin äkkiarvaamatta pohjan puutteessa!

Sinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu, lennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa lepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja hopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs, jota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista ambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja tallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän lahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta sen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli pistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.

"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!"

Kammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren käyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät sidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen lippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar Sulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli varmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus ja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille tulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla vaikea selittää:

"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et vältä silkkinuoraa."

20. Suuri käsky.

Hän etsi pohjaa.

Oli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että ulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen. Jos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se historia esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt vieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa näytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.

Hän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa toukokuussa 1653: "Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta ja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan muutamien harvojen kanssa." Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen, rikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja lämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon, sulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut pohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta hukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen ihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi, kuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan. Silloin tuli jotakin muuta.

Syksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten lähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut Södermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin vahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta; piirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus istui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa, jossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä palajamasta Upsalaan takaisin.

Adventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras, Strängnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa. Kuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja siitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa. Juorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman linnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita, sillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen edessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista latinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa myötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni julkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo. Hänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän jälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa kuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja kuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat mielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman pääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti mieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat tuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla johdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään huolenpitoon sielunsa autuudesta.

Seuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan. Hän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla puolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi viimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin kunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta taakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo oli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet rivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse. Ylimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa. Ylikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren luo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle istumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan valvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle. Ruokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia eli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille muille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin ulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua, bassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian ajan.

Tuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi noin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää muuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut kunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt hänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että Kristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen kerran vanhaa opettajaansa.

Ateria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä. Yksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi viisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa ranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja kunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava Kristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan häiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa häiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius, Espanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä oli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut olla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo jonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen kokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän Ekolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja kadehtiain voitonriemuksi.

"Täällä, arvoisat isät", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja iloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, "tässä on paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta laumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia saadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista, mutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan kaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän arvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy Marian palveliaa."

Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa, sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:

"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä; mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole oikeutetut."

"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan nähden."

"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen, että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne, senor?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.

"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."

"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; _cum grano salis_ tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani. Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin kardinaalillemme."

Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin, mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.

"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias; minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin teille erään lupauksen..."

"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.

"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin luvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne seurannut."

"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!"

"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä, se oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä puhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos seisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne maan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te seisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman ketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne niin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle sanoa: _Sinä olet minun!_ -- mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette voisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä tahi astuisitteko ehjänä maahan?"

"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta enkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi seisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville ihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa teitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: _sinä olet minun!_ lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu, nimittäin: _minä olen sinun!_"

"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun; mutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään leikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä tyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman itseni!"

"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. _Itse_ on juureton puu. _Itse_ kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento, joka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu, olla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka voi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän on ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei löydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska _me_ olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla elämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän puussa."

"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa isä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja ylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä lakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja se ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan? Jos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se sillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se tyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään viittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi säilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että pienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten mielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella lahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä äyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän painonsa alle haudatuksi tulla."

"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin tavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää häneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi mutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään ruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon kyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska meidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu, tulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa, jokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme yhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun tarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa muistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!"

"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat Tahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?"

"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat lähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät. Jumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen röökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy joka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta, palvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa pienissä rahoissa."

"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle _suuren käskyn_, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"

"Rakkahin röökinä..."

"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te, rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa, minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette, että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"

Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän? Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän katsantotavan perus-aineen.

Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.

"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.

"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.

"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti... ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."

"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten Tukholmassa... Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos _me_ sellaisia vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se saattaisi viedä sinulta pään."

"Minä näen jotakin mustaa..."

"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä... sepä saattaisi olla itse paholainen!"

Nyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. "En näe enään mitään..."

Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin, jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.

Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain -- Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin -- jotka olivat Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla, miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa. Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus, joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.

Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän keskeytti puhujaa ja kysyi:

"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.

"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?" huudahti kuningatar kiivaasti.

"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.

"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä, me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita, se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"

Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen; katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti maltittomalta.

"Minä tunnen teidän hyvät työnne", jatkoi Kristiina. "Teidän paavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille ja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka rakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin kultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista autuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua hyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden työtä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin etevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput hyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne senlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?"

"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä mielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä."

"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti ole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua synninpäästöön?"

"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä synninpäästöä."