Part 17

Kello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa; samaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten sepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui paljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki. Hän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu, tanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta. Italialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan hyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet erittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli ollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat espanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle saattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei saattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön? Päänkivistys, verenkuohuileminen... Miksikä kykeni hallitsemaan kaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia? Täytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi verensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän taakse sidottuina, Norrströmiin.

Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri, yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa. Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.

Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän katsoi ylös päin ja havaitsi tähden... saman tähden, joka kerran Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.

Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä. Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.

"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan kipeä taikka valvomisesta hullu... Rosette!"

Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin jälkeen, astui sisälle.

"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"

Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.

"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."

Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.

"Etkö näe mitään tähteä?"

"_Mais si, majesté_, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."

"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää sannoitettuun lasinkappaleeseen, -- äänettömiin sanoihin, jotka ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.

"Tunnetko minun?" sanoi tähti.

Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin, sinä olet _painajainen_. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.

"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun; minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: _Minä_ olen Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa. Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua; olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa. Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon, sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen. Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi. Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"

Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin, joista se tullutkin oli.

Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt, niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa. Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.

Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä, jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa. Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten ja jätti oven raolleen lähtiessään.

Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi; tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun. Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä. Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?

Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat, että korviin koski...

Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi, mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset, mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa... eikö hän ollut kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle lupauksensa... Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta... isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika... vieläpä nuo partaiset ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi, mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.

Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena, ainoastaan omana itsenään!

Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.

Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu tuonnemmaksi...

Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?

Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.

"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"

"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä naista nuorten miesten riidoilla."

"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"

"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."

"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää. Mutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä ja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat kuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy liika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on lisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa."

Tott puri huuliansa.

"Hän on minulle hyvitystä velkaa."

"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee? Teillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee ensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?"

"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä."

"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni teitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat teidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?"

"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole tunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan."

"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät kärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita niitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja saivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni toimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!... Onko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?"

"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia tuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo hyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän majesteettinne arvelee."

"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista, että rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen vuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta kitsastelevat lainaehtoja."

"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä."

"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!"

Pitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja kumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi hänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli tois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen niin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi seisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa olevan arven.

"Mikä nimesi?"

"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia."

"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin."

"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän majesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja silloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi."

"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut kaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun palveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri Slangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä tahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio minun luotani ja Tukholmasta."

"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo Espaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut."

"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista katolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen."

"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen."

"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin vain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?"

"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz."

"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?... Varokaa itseänne, kreivi Tott; te näette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!"

"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni", vastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. "Saatan hätätilassa maksaa 50 prosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan sitä ulos Moseksen lain mukaan."

"Ja minä", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, "olen kerran alentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain kreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä poika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että muistan vanhoja velkoja."

Kuningatar pyrskähti nauruun.

"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen parantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte kaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa! Muistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän vertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa ansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia ratsastanut kumoon."

"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä", vastasi kreivi ylpeästi.

"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin Aake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta."

"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän siitä vaatii?"

"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.

"Ja korko?"

"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa 90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."

Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia ratsastustemppuja.

"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."

Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois, mutta sai käskyn viipyä.

"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua tunnin päästä kävelylleni."

Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.

"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"

"Götz palvelee. Zevi käskee."

"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä tunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven."

Nuori asiamies kumarsi ääneti.

"Muistaakseni sinulla oli sisar?"

"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!"

"Hän elää vielä?"

"Elää."

"Missä?"

"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja teljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin ensimmäisenä puolisona."

"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin 12-vuotias."

"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen tulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi syrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää sulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään."

"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat asiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi sulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi vuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin viisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa. Sulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset."

"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia... Hallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa? Hän tunnustaa siis profeetan oppia?"

"Eipä hän muuta saata."

"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta kun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!"

"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla oppinut ja sentään hallita viisaasti."

"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia he eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen kanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei lähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä nukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!"

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen itämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle ovat tuntemattomia."

"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan."

"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut arapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan dervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain. Hän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja."

"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?"

"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät."

"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?"

"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt ottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota hän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin ennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden joulukuun 8 päivän keskiyön tunteja."

"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?"

"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt."

"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten raamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä etsii. Uskotko sinä tähtiä?"

"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että kaksi kertaa kaksi on neljä."

"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme valtionrahastonhoitajan kanssa."

Kristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle silkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla kirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys suomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:

"Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle, Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan kanssa.

Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista, jalomielisistä ajatuksistasi.