Part 16

"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio! Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä, ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; -- sisäpuolella se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä, käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa, omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne! Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä, kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa, ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita, he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin? He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin, sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun valtakuntaani, niin _minä_ palvelen _sinua_! Mitä sinä tahdot, että minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa? Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna, miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella. Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi, kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä itsekään, enään ole tunteva..."

Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle! Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.

"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut? Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse. Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran, sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa, ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti, tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen? Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas, minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset vaatteet..."

Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel! Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana, joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.

Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla ilman vartiaväkeä.

18. Kaarle Kustaa Ölannissa.

Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään, kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna, jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun, noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille, hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa. Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan, yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja -- odottaa.

Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651 ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja, ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa, Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla, pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista, tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja Joutsen-pienestä.

"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni? Ollut oon maassa mä vieraitten. Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein! Tähden armon, kunniain, Tähden tanssin, armahain Ölantiin ma lähden."

Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä saada suuria toimeen.

Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa, jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle. Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen, vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa. Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.

"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.

"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."

Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta! Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi, kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman. Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta, jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista, jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen kuningattarelle.

Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.

Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat 960 hopeataalariin.

"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen hyväksymisensä paperille.

"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon laskuja", rohkeni vouti muistuttaa.

"No odota!"

Rauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa. Saarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen kirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.

"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän lykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.

"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää minua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan, ellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi. Hänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan hänen ensimmäiseen alammaiseensa."

"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut kylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane panttiin Ölanti!"

"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten kanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi viittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen."

"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin! Siellä on kyllin maata."

"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa takaisin."

"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post. Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano, että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa. Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."

"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."

"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja, Gambrotz; pane toimeen sota!"

Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli, tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa. Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa, syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua, hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta. Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja katosi mereen.

Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät. Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan, että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien alta.

Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois; lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.

Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen kuninkaallista korkeuttansa.

"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa. "Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani [tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta, jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä vartenpa minä olen täällä."

"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."

"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää; se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen. Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle, kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius [registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg] kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten. Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi lohduttaa, Würtz, meidän täytyy _à tout prix_ laittaa itsemme tuon Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."

"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip III:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa."

"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?"

"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi, teidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand III:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?"

"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta kaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz; puhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa Aadolfin tytär itseään alenna."

Würtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs huolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli väärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän avasi sen ja luki:

"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin ajatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan tähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla sammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka teidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne valmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole luotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä ilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita uskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa sen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten huikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä suinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät enemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo nimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin valtakunnalle uskollinen..."

Kaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli seitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.

"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?" arveli Würtz.

Prinssi nauroi.

"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo hiljainen haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka kumartelee saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta kirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä ritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!"

"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja... Siellä on oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole oikein lumivalkoinen muutamien silmissä."

"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen porsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään ylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut ajatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele itseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas, niin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi, että hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut Bourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat aina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua tahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi, että Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo hallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi, että minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan _odottaa_."

"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen kuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma on kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän ylhäisyytenne ei _saata_ odottaa..."

"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä..."

19. Tähti ja turvatit.

Olen Kristiina.

Italialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle Jakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa ajelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin kopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti siellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti ulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen lammasnahkaisiin vällyihinsä.

"Mitä se on?" kysyi hänen vaimonsa unissaan.

"Ei mitään", vastasi porvari. "Se vain on meidän armollinen esivaltamme, joka valvoo maan parasta."