Part 15

Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa. Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta rakkaudesta.

Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin, teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"

Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä _hänen_ lapseensa, pyhään jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä hallitsevalle kuningattarelle.

Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan. Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa; ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta. Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.

Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus. He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.

Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan. Keskustelu kävi saksaksi.

"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten, ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen kiinni.

"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut. Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän majesteettinne asuinrakennukseen päin."

"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora, silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä tunteitansa.

Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä, hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin sananlaskuja ilman selityksiä."

"Teidän majesteettinne... Kristiina... olen sinun äitisi, minun täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun nykyisen elintapasi johdosta... kelvottomien suosikkien vuoksi, jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina, minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi, olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta... en uskalla sanoa, elämää äitisi puolesta!"...

Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa. Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja vastasi odottamattoman levollisesti:

"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."

Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon, olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat vaiherikkaiksi.

Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen: "Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot, joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä, että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"

Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette. Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä, jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille. Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten hyvästi."

Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin. Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!" Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa. Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran, kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi murtumaan.

17. Uhkaavia enteitä.

Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel, että jollet erota Baalin pappeja luotasi...

Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti; jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä, uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa; kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia, ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen, melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa, puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: _"täytyyhän minun elää!"_... Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat avautuivat elämässä toimitettaviksi!

Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien, keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa, jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.

"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa. "Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"

"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla kuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia", vastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut saaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän huvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.

"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on hyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos minä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä kreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna rahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu pois 2 miljoonan arvosta..."

Maunu kreivi punastui.

"_Meidän_ ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa suvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia."

"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta _meille_, jotka olemme palkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen tutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme nyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä sekin päivä, jolloin meiltä otetaan _kaikki_."

"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki Norrmalmille."

"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu mies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme suuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa _conditiones_. Kuten asian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin uudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä muutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia jälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä tuollainen tietää?"

"Se on hänen majesteettinsa _bon blaisir_, se ei minuun koske", vastasi Maunu kreivi.

"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi yhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut sanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa kokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan, mutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen mukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman tullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi, että kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria puunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun edellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat 20,000 taalaria?"

Tuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta. Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia, puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia..."

Valtiokanslerin katse synkistyi.

"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut tasapainonsa sen vuoksi, että _hän pelkää seuraajaansa_."

"Mutta, teidän armonne... Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten neuvoston tahtoa!"

"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin... Mutta mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu... Kovin paljo kansaa!"

Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta, meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen. He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" -- aatelisto, joka kaiken omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.

Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin. Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt, että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen, johonka saattoivat vihansa purkaa.

Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen, musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun, teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana. Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu. Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.

Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt, keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan näköisenä, pitkät, tummat hiukset -- kampaamattomina; kasvonsa pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia, jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi. Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa, joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan; hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen, hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot puolellensa.

"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää pois... vähän matkaa vielä... tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"

Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta, jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava sormi herätti hämmästystä vain.