Part 14

Näin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä lumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli kuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa kaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois kaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu on avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata mitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi kruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan köyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö he saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin rikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava kuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä, lappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, -- niin kauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!

Tämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo halu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain. Vuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä enemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.

Itsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut paljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt rinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta itsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä oli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä iltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi veli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren suostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden kosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi naittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti Ebbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui muutamia kuukausia.

"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan kuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi", vastasi Ebba.

"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on huonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko, että hän on kolme vuotta sinua nuorempi."

"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen naimattoman kuningattaren kanssa."

"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun lohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy syöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei lohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa että hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa."

Vuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä suurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle hopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi itse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja paimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto, joka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi vuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen sotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.

Yli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652, yli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun vallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien kreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten kiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien vyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien juoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli suosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu prinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä sen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.

Vuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne tulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin, varustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi epäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat. Kristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius, Freinshemius, Salmasius... Vossius joutui kinaan Salmasiuksen kanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä suosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä ylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin, Bourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la Gardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun eräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi... toisen ja kolmannen luokan tähtiä oli monta loistamassa.

"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini tänään voi?"

"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton, kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo tulla katsomaan teidän majesteettianne."

"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"

"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun, uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä sisällä tervehdyksillä?"

"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään, niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä otan vastaan oppineet ja hovin."

Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas paisti.

"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.

"Kreivi Tottin."

"Minä kiirehdin..."

"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]

Kellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia aikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin tanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla täydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää, jota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen kohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.

"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää hoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?"

"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä, ett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen kadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria. Kuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä? Olkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!... Kas niin, noin. Vähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on nauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia kysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei suinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein oli kunnia?"

"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette vampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?"

"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen nerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia Eurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla Jupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää itsiänsä elääksensä."

"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!"

"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän majesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia kyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten selitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne poimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani, miksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää? Ja se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat: nuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman ihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi luotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi huolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa pois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti, jotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne, Hesperiidien omenat!"

"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella esansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun: epäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta, paitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna. Tiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana miehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen... ylenkatsomaan teitä!"

"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin marakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten... suokaa raiteeksi, olen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne ottaa vastaan iltaseuran... Suokaa minun koetella valtasuontanne!... Ei ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei mitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin helppoa, jotakin iloista... Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä iltana saavat armon..."

"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom..."

"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla huilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten tanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne luvalla saavat he näyttää taitoansa."

Pienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä lähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui sisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista piireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten seura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli kieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia seuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi itsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan, että hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen hyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän nyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita tauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja sanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin, jolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.

Kuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias ja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi, ylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston kapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle kauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli pitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi suonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan voimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia, joka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän oli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät aavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli, ett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.

Uusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli espanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis, notkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat maurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi kohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja suojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista askelettaan.

Tänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura itseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän neliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. -- Kuka on keksinyt _perpetum mobilen_? Koski ja lörpötyshimo. -- Kuka on sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. -- Eikö hän ole tehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On, pelikorteilla. -- Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. -- Kuka on keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli saanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä hän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat vastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla, kirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta. Pimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi vapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli keksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt Tottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset, jälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.

Tohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista -- heidän "soittamostaan", -- jota professori Naudé heti oli valmis esittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä näyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan sitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin viheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua nenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan enään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat nuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli rohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.

Kuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi näyttäytyä suuttuneelta.

"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on välttämätöntä", sanoi hän Bochartille.

Bourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä noitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa irvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat valmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle ja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli tiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.

"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?" ärjähti kuningatar tohtorilleen.

Tämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä pyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien alakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.

"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?"

"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa teidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja kohtaan." Kristiina nauroi.

"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä niin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte sovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on."

Maunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen jalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet lentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.

Kohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä kuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan puoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle vaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi, yhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi pitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin liikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat itsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli _hänen_ vieraansa, _hänen_ lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut velvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä pelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen koskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi hänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin osasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin tiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.

Ja kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä _hän_ ei olisi käsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa! Historia ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi suosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia. Lapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä yksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä ollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien tuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin, joka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin nukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä ja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin hän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin. Jota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan, sitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan orjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat epä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä syystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista itsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän ei itse tahtonut antaa.

Kaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin kauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan vierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui viimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien puolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia erotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä pakoitetuiksi pyytämän eronsa.

Mahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman vaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin lyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi haluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti suosikin.

"Herrat pyytävät eronsa", sanoi kuningatar välinpitämättömästi Pimentellille.

Jos Pimentelli olisi vastannut: "_Meillä muukalaisilla_ ei ole muuta tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", -- olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin kanssa."

Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä, päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota, oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan, sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta. Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.

16. Äiti ja tytär.

Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä.

Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää, kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu, jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää, joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä taimesta.

Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen, on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa, rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä, kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön, sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.

Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään, viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan, niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, _tuon jumaloitun_ tytär, jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.

Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt, -- valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, -- palasi hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa, sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa: hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi, eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä kuningatar Kristiina.