Part 13

Näillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle Kustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille, perintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen kuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti valtakunnallensa!

Nyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien kruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin lykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan tuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä ja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40 sotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla ilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti arkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus ollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti; kruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine sarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset kestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden kesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin tapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.

Niitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista ja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin tatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti puettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat kuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs sen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: "sen kansan sievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä meni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän sivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota käyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana."

Tatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä maahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten onnentoivotuskirjoituksen.

Kuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun hopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan läsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään palvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:

"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo harakanvarpaat selittäisi."

Samalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen onnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi käärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi seitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä ruotsinkielistä riviä.

"Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.

_Hagar_."

Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää turkin kieltä.

Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä. Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus kaikin puolin oli oikea.

"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen juutalaisen _falsariami_?"

"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."

Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.

"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"

Terserus luki, hymyili ja vastasi:

"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."

"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin. Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin, että on barbarilaisen haaremissa!"

"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on yhdeksänvuotias."

"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta! Antakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun säätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!... Odottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella purpura-leposohvallaan olevalle serkulleni."

Kuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki seuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena olivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:

"Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa. Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli Bosporin Perästä Galataan"...

"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?"

"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne."

"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille kirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:

"Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja viisikymmentä.

_Kristiina Regina_."

"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen seraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?"

"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää vastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi", vastasi tuo älykäs Terserus empien.

"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka valtiopäivillä... Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista kirjeitäni?"

"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen, täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt, että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä hyvään..."

"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."

"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä suututtaa."

Kristiinan veri kuohahti.

"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä kun teistä luulin... Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä, että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko valtiokanslerillanne. Hyvästi!"

Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu. Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.

Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.

"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"

"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha; ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."

"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella onnellisempaa yhteensovitusta... kaikki oikeudet eikä mitään velvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla itsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta, mitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein eriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi..."

"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna."

"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna? Hänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen päähänsä lasketaan."

"Orjatar!... Elinaikuisessa vankeudessa!"

"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos."

Kruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa nähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä, aina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja, eläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja, metsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille kieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia vaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien aterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä tehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille ja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien joukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus: "Voitonriemuinen Parnassos", jonka valmistukset olivat vieneet enemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun 9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän kappaleen 30:nessä "esityksessä", jota uudempi aika nimittäisi kuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80 haaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen tuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret, Troijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja paheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen, runoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa. Loistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat, palkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin määrin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota välistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa sellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se siihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.

Katseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät penkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana, lähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita ylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin keskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto, ulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta, kuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä rivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen; takana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista säätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla saattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät parastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren läsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen näytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.

Kuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie. Hän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena persoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei kuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä olemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä ja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon armollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten lähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha, Minerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten paistinkääntäjä.

"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?" virkkoi Kristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli kutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon puhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia temppuja. "Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla uskaltaa sanoa?

"Ken hurskahin Saa pilkatkin. Saa maksaa huvitukset, Ja kaikki kustannukset..."

[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]

"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan väärässä", vastasi arkipiispa.

Valtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa, joka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja amiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan välillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää frondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren itsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa ruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki hymyili valtioviisaalla tavallaan.

"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on etevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen."

"Valitettavasti!" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun mutkistelemisella.

"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen kuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja Condé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän laivastostamme!"

Kurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo rakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli toista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa. Tämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain joukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja kestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä hovijuoruilla.

"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos me täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn kesken kruunauksen juhlamenoja."

"Jumala varjelkoon!" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas vanha rouva. "Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä verilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä vastaan?"

"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo, tavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä housuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa mesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta, jonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar ja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli ollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt hakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa heidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että heti tulisivat kristityiksi."

"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"

"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."

"Suokaa anteeksi, teidän armonne... en voi hyvin... minun täytyy puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia. Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!

Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot, kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin läheltä ja kipeästi koski.

"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet, teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa. Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä ylempänä!"

Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää, että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.

"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä, Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."

Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle; siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."

"Jo rusohohteinen Aurora Käy sulle, Svea, nousemaan, Autuudensarvi seurassaan, Ja kaunis, kukoistava Flora."

Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta. Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.

"Ken pimeän ja päivän luopi, Ken Jupiterin voittavi, Hän, Phoebon loiston mestari, Hän onnen myöskin meille suopi.

Jumala suokoon Svean maalle, Myös valtaistuimelle sen Runsahan armopaistehen, Ja pitkää ikää _Kristiinalle_."

15. Suosikit.

Hän ylenkatsoi suosikkejansa.

Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa! Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650 pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät, kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän hallitusajan!

Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan, röökinän isän."

Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."

Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" -- Poika, Ranskan uusimman muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut käyttämään: "Röökinä on hullu." -- "Mitä? Hän, joka on lisännyt meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" -- "Niin", vastasi jälleen nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä, aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen häntä saanut saman tilan?" -- "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."