Part 12

Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö. Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut, jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle, sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa, kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000... Täällä oli jotakin tehtävää ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien, turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne, jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli kaikkien vallattomien lasten pöpönä.

Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia. Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä, Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja Upsalan yliopistolle tuli _Codex argenteur_. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.

Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista. Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä? Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin. Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä: sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin jäännökset.

Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli, läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin. Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi heidän vertaistensa joukossa.

Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin, Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi, sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi, että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset. Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan, sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä, lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.

Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista! Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys" vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi? Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä? Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä; arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!

Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta. Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa, hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat. Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista. Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä, Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10 päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan, jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle, Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.

Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan, kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja kansallisuuksien aikakaudessa.

Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle seuraajalleen muutaman hetken levon.

"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa, sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"

Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia, olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka, itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan, sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä paremmin.

Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain kysymyksenä. Yksi, -- siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen rajaseutua. Kaksi, -- siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi useampia, -- niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino: voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään. Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää, ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan, toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana. Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli, jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.

Tukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta siitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan merkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja, ilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia toreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella tuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika, mutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan, sillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota kunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti vielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen sananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja aateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto pantiin kultakupukkaan.

Jos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa, niin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin siellä _Te deumia_ veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat ja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin Wienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa pyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi: taivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla ylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.

Eräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa, sai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni liike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti surunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin; sepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti allekirjoitukset vain.

"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!" mutisi hän hiljaa itsekseen. "Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren ja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja Bourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini... hm... Jerobeam!"

Ensimmäinen konttooripalvelia astui sisään.

"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä vaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat vahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan ylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen, mutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina. Muut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin taikka tulla minutta toimeen."

"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa maalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi pelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen", ilmoitti konttoorikirjuri.

"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene! Minä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle."

Kymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan vähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka äsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani lasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla olevaa hienoa kirjoitusta.

"Tiedän, tiedän", sanoi hän itsekseen. "Venedigin on tällä kertaa onnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat loppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu... Muhamed IV on pantu valtaistuimelle... uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet, turkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin niskaan... Vielä tahdon hillitä puolikuuta... Oi minun viisasta Hagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet... Israelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan Isakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi tähden; hän on sen valmistava!... Vakoojat häntä ympäröitsevät sulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki on valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin, Tarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti kiintynyt... Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan suojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen vaikutuksensa voimasta... hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar se on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että he yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden säilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt osmaanien koko valtaa käsissäsi!... Benjamin palaa Smyrnan ja Välimeren kautta... Jerobeam!"

"Mestari!"

"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. _Täällä_ häntä pitää otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."

Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.

Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!

14. Voitonriemuinen Parnassos.

Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.

Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy, jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää onnelta olisi pyytää saattanut?

Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649 lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan, jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot, kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta, jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut, melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt, siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia tulevan aamun istuntoon.

Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.

Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä syntynyt sisällinen sota.

Tuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi sataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta kiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi. Kristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen kuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin säätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka uhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. "Nyt", sanoi hän, "on aika poistaa väärinkäytökset." Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat kävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan nähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: "Täytyy niin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!" Hän taputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli Richelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta saanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas kahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla kukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut: tähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.