Part 11

Kun laina-oikeus ja panttimääräys oli säännöllisesti vaihetettu, laski suurvisiiri kätensä tuon rohkeamielisen tulkin olalle, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:

"Sinä et ole mies, sinä olet nainen!"

"Niin olen, kuten teidän ylhäisyytenne sanoo", vastasi Hagar ja irroitti valepartansa. "Olen Ruben Zevin tyttärentytär ja tämän hänen sanansaattajansa sisar."

Hän ei saattanut olla punastumatta. Hänen, mahomettilaisen silmissä liiaksi hoikka, mutta luonnikas vartalonsa tuli ilmi miehen puvussakin. Hänen itämaiset kasvonsa piirteet tummine, säihkyvine silmineen tulivat näkyviin ikään kuin erinomaisen muutoksen kautta, kun hän oli repäissyt valeparran pois. Suurvisiiri katseli häntä, yhtä hämmästyneenä hänen ihanuudestaan, kuin äsken hänen viisaudestaan.

"Kun olet pukua muuttanut", sanoi hän, "tahdon esittää sinua pojalleni Ahmedille." [Ahmed pascha tuli 1661 suurvisiiriksi isänsä jälkeen. Noiden molempien suurien valtiomiesten onnistui joksikin aikaa voimaansa saattaa sulttaanien uupuvaa valtaa.]

Hagar teki syvän kunniakumarruksen, vastaamatta. Häntä ei haluttanut tulla orjattareksi turkkilaiseen haremiin.

12. Orjan orjatar.

Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?

Kaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant oli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti satuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin molemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä tulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.

Kieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui Hagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen veljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin suurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka veivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen hovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille. Hänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan vankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten joukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät neuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa Hagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät väsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata, kapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen muista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi haremiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi? Tunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista on vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään teljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä, puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella -- tehdä kaikkea, paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.

Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei tanssista huolittu.

Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen tarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan edessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien herra, piti näkemän kaikki.

Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan. Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus. Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana, kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin herra.

Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.

Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille. Se oli _selam_, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille, kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.

Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää, antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä, että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen selaminsa?

Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti, hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota. Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen puolisonsa.

Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin. Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.

Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone, ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren, lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko ikkunan eteen.

Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta, huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista astui sisälle.

"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"

Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä vastausta oli aivan helppo käsittää.

"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."

Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin. Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä, joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä, syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!

Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin. Sisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että hänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan visiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi seisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua kuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja asettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.

"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä, "kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin! Suvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki, joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla. Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta, esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."

Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän oli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua. Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava. Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen. Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi ja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili suuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän käyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita nuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi, tulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus viekkautta vastaan!

"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen, että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on, kuten sanot, ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa; hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi."

"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki, sinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa puolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi, mutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta puolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että tämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei tule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta sinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen iso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa, ja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on validé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun huuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan luo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on tullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan."

"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa."

Kuprili iski silmää viekkaasti.

"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia puolisoja."

"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää kuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani miellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot sinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"

"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman apua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta naisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset uskontunnustukset."

Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, -- ei hänen uskontonsa vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan sielua.

"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä uskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko vielä jotakin lisäksi?"

Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut: minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona. Mutta hän vastasi:

"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen, Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"

"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista; minulla on kyyhkysiä Regensburgista."

Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.

"Kalifi ei _pyydä_ puolisoitaan; hän _valitsee_ niitä."

"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen viestinsä myöskin."

"Käske!" vastasi suurvisiiri.

"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."

"Käske!"

"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä Regensburgilaiset kyyhkyseni."

Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:

"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy silkkinuoria... ja säkkejä."

Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain, uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin halvemmaksi...

Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla. Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.

Äkkiä hypähti hän ylös.

"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin _hän_ ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi: sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"

Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.

"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä minulta: tiedätkö kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet? Tiedätkö että minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi, nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut, sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta, ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani! Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et _saata_ olla, vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."

Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen entisellään.

"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut vallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle valta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."

Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin. Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli toivottomana pelästyksestä.

"Ne sanovat... ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan neitini!"

"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?"

"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie hienon kultakyyhkyseni?"

"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan. Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"

Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi: -- "Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin tulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja nuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät minun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi, Jumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"...

"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."

"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi... "Minun jalkani on kompastunut"... "Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"... "Sinä, Herra, älä tee liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."...

"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni..."

13. Westfalin rauha.

Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!

Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä, oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita. Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla. Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana käytettiin sotasairaaloina!

Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä: kreivi von Holzapfel.

Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on. Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä, -- siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa -- ja sitä paitsi 127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.