Part 10

"Siksi", vastasi Hagar hymyillen, "että nainen välistä osaa toimittaa enemmän kuin mies. Isä, anna minun seurata Benjaminia Konstantinopoliin! Minä tunnen pohjoiset maat, tunnen Euroopan keskustan: en saata olla tyttäresi, tuntematta itämaata. Anna minun seurata Benjaminia!"

Ruben Zevi mietti hetkisen.

"Et tiedä, mitä pyydät; mieletön veljesi on pyytänyt sinua seuraajakseen. Ja minä lähettäisin ainoan toivoni, vanhuuteni ilon Ismaelin lasten saaliiksi! Molemmat kansani suuren tulevaisuuden perilliset!"

"Sinulla on Rachel." Juutalainen hymyili surullisesti.

"Rachel on hyvä lapsi. Hän ei koskaan anna isänsä vanhan sedän olla rakkauden ja huolenpidon puutteessa. Hän on myöskin tuleva Benjaminin puolisoksi ja hänen kanssaan tasaava perintöni. Oletteko ystäviä, te kaksi... ystäviä sydämmessänne ettekä sanoissa ainoastaan?" Nämät molemmat tytöt olivat ainoastaan viikon olleet yhdessä silloin, kun Hagar kaksi vuotta takaperin kävi Regensburgissa matkustaessaan Götziläisen perinnön tähden, ja silloin he olivat oppineet tuntemaan toisiansa. He tunsivat, että _saattoivat_ olla vihollisia ja taistelussa äärettömästä vaikutuksesta kentiesi myöskin _pitäisi_ heidän niin olla. Mutta Rachel oli myöden antava, eikä kunnianhimoinen: he tunsivat, että myöskin _saattoivat_ olla ystäviä, varsinkin, koska tämä epäilemättä nyt oli molemmille edullisinta. He syleilivät toisiansa ilman teeskentelyä, jos myöskin ilman lämpimämpiä tunteita.

"Se on hyvä, lapseni", sanoi vanhus tyytyväisenä. "Zevin suvulla on monta vihollista; sitä ei sisällinen sota saa hajalle riistää. Tulevaisuus kuuluu teille molemmille, mutta, jotta ette te riitelisi, tahdon tasata nykyisyyden teidän välillänne. Rachel hoitaa komentoa talossani, Hagar toimittaa kansani asiaa ulkona maailmassa. Teidän erilaiset lahjanne eivät pane minua valinnassani epäilemään. Israelin Jumala, sinä olet tehnyt minun rikkaaksi, antaessasi minulle kaksi tällaista tytärtä. Anna heille myöskin heidän arvoisensa miehet! Rachel tietää kuka hänen on, ja tietää myöskin, että valittunsa on kuninkaan arvoinen. Hagar, minä katson sinulle kuninkaan vertaisen, ellei hän ole vielä enemmänkin."

"Isäni, suo minun valita, _jos_ minä valitsen!"

"Sinä, joka kerran valitsit aatelismölhön, josta en tahtoisi maksaa täysiarvoista rahaa sikelin vertaakaan! Lähinnä Zevin sukua ei löydy ketään arvollisempaa kuin nuori Texeira Hampurissa, isänsä poika."

"Minä pyydän sinulta, isäni, anna minun valita!"

"Mitä, etkö tahdo tulla juutalaiseksi?"

"Uskontoni ei minua estä. Olen cartesiani... kaikkia uskontunnustuksia ylempänä. Erään nimen tähden, jota en tahdo mainita, olen ehkä pakotettu katolisen kirkon vaatimuksiin alistumaan. Toinen, nimittämätön, on ennen minua tehnyt niin..."

"Olkoon hänen nimensä yhtä kirottu kuin äitisi nimi olkoon siunattu nyt ja kaikkine aikoina!" huudahti vanhus, jonka katseessa kuvastui sellainen sammumaton viha, joka oli omituisena vastakohtana hänen tavalliselle levollisuudellensa. "Älkäämme enään puhuko tuosta. Sinä tahdot lähteä itämaille?"

"Minä tunnen kirjoja, nyt tahtoisin oppia tuntemaan maita ja ihmisiä."

"Tieto on valtaa. Minä käsitän ja hyväksyn toivosi. Hyvä, sinun pitää saaman seurata Benjaminia. Hänen tulee olla sinun kätesi ja sinä hänen päänsä. Olen uhrannut yhden pojan ja tyttären jo ennen, tahdon vielä kerran lähettää Isakin polttouhriksi, mutta, Herra, lähetä enkelisi alttarin luo ja ota ase pois ryövärin kädestä!... Laita itsesi valmiiksi, tyttäreni! Älä unohda ottaa mukaasi kahtatoista minun kyyhkysistäni! Sinä tarvitset myöskin palveliattaren."

"Minulla on mukanani Ruotsista yksi... Sabina Risebergasta. Isä, jos rakastat tytärtäsi, niin osota hyvyyttäsi niille, jotka ovat olleet helliä minua kohtaan. Sinä tunnet presidentti Kurjen, olet lähettänyt hänen puolisolleen runsasvaraisen lahjan. Mutta sinä et tunne valtaneuvos Ryningiä ja hänen rouvaansa. Kaikille näille olen surua tuottanut, olen pettänyt heitä toivossaan, olen kaksi kertaa jättänyt heidät. Kun erkanin valtioneuvos Ryningin rouvasta, sanoi hän minulle: Missä ikänänsä maailmassa kuljet, tahdon puolestasi rukoilla... _Hän_ saattaa rukoilla, _hän_ saattaa rakastaa. Ja vielä hän minulle sanoi, lisäksi: Annan sinulle kaksi esinettä hyödyksi ja muistoksi: Davidin psalttarin ja uskollisen palveliattareni Sabinan... Isä, Ryningit eivät säätyynsä katsoen ole rikkaita. Antakaa heille ruhtinaskunta!"

"Davidin psalttarin hän sinulle antoi? Hänen pitää saaman ruhtinaskunnan. Aika kiirehtii; valmista itsesi lähtemään!"

11. Sanomia itämaille.

He eivät ennen olleet mitään, nyt tahtoivat he olla kaikki.

Kaleeri Levant kulki purjeitten, airojen ja virran yhdistetyillä voimilla alas Tonavata. Purjehdus oli vaarallinen näissä kiertelevissä vesissä, jotka jakaantuivat kapeisiin, väkeviin virtoihin, juoksivat sitten monien saarien ympäri ja yhdistyivät jälleen syvemmässä alassa, joka vielä oli kapea, mutta pian oli laveneva. Monta paulaa väijyi virran tyvenen pinnan alla: toisinaan paasia, toisinaan karia, ja väliin haaksirikkoon joutuneitten laivain hylkyjä, sekä vahvoja tammen ja petäjän runkoja, joittenka alapuoli oli painunut syvyyteen ja yläpuoli oli pystyssä vedessä. Luotsi, eräs älykäs genualainen, joka tunsi Tonavan paremmin kuin Välimeren, ei purjehduksen aikana hetkeksikään asemaansa jättänyt. Päivällä täytyi Levantin kiireellä soudolla kulkea noita kapeita virranjuovia pitkin, siinä kun usein saarista tuleva nuoli tahi kuula koetti ehkäistä kaleerin kulkua. Hämärässä etsi kaleeri ankkuripaikkaa leveimmässä virranjuovassa, sillä rannoille ei kukaan uskaltanut ankkuriin laskea. Siellä oli lakkaamatta ryövärejä väijyksissä ja ottivat kevyeisiin veneisiinsä ne varomattomat purjehtiat, jotka olivat laskeneet liika lähelle näitä epä-ystävällisiä rantoja.

Ei edes virran keskusta ollut täydellisen varma. Kaksi kertaa oli epäiltäviä pieniä aluksia hiipinyt ulos yön pimeydessä noille hiljaisille vesille ja äänettömänä lähestynyt laivan keulaa. Mutta he olivat havainneet laivaväen varuillaan; muutamat kovat, hyvin tähdätyt laukaukset, saivat heidät kiireimmiten katoamaan pimeyteen. Kaleerissa oli kahdeksan kanuunaa; se saattoi uhata kaikkia ikäviä yökummittelioita.

Näin oli Ruben Zevin lähetys onnellisesti kulkenut Straubingin, Passaun, Linzin ja Tonavan ylisen juoksun kautta, menemättä maalle. Wienissä lepäsi Levant kolme päivää, varustaaksensa itseänsä muonalla. Kaupunki oli melkein tyhjä kesävehreydessään, siellä kun olivat pelänneet Wrangelia ja ruotsalaisia. Hagar kävi jesuiittakollegiossa, joka kehräsi maailman ympäri lankoja, hienompia kuin Ruben Zevin, ja sai hyödyllisiä tietoja Konstantinopolista. Mihinkäpä ei näitten hurskaitten isien kädet ulettuneet ajan vehkeilyissä?

Matka kulki eteen päin. Wienin perästä alkoi virta käydä sameaksi rannoilta, vaikka keskusta oli selkeä, kiiltävä. Vuoret näkyivät kaukana taivaanrannalla, laveat unkarilaiset tasangot laitumella käyvine karjalaumoineen ulottuivat aina virran rannalle asti. Virta teki mutkan etelään päin, kuljettiin Pressburgin, Komornin ja Buda-Pesthin ohitse. Joka ilta, kun oli ankkuriin laskettu, tulivat Ruben Zevin asiamiehet, jotka tunsivat lipun, saamaan määräkäskyjä. Oi, noita hiljaisia, äänettömiä, lämpimiä kesä-öitä tuikkaavine tähtineen ja tuoksuineen, jotka tuulahtivat äärettömän laveilta, kukoistavilta laitumilta, ja noita satakielten liverryksiä, joita toisinaan keskeytti lammaslaumojen yksinäinen kellon ääni ja paimenten huuhueleminen!

Nuo molemmat lähettiläät, veli ja sisar, istuivat usein myöhään yöhön keskustellen kahden kesken noista ihmeellisistä kohtaloista, jotka olivat heitä vieneet niin kauas Kaskaksen torpasta. Miksikä he eivät uskoisi tähtiä? Kristiina oli ollut oikeassa, jotakin heidän täytyi uskoa. Ei kukaan heistä löytänyt pohjaa, perustusta, ei Israelin Jumalassa eikä kristittyjen Vapahtajassa. He tahtoivat molemmat yksimielisesti alistua sen salaperäisen johdon alle, jota he eivät voineet vastustaa ja joka näihin asti oli saattanut heitä niin odottamattomaan ylhäisyyteen. Hagar, joka oli etevämpi ja lahjakkaampi, oli selvään käsittänyt maalinsa, ja käytti nyt koko kaunopuheliaisuuttaan korottaaksensa kevytmielistä veljeänsä rinnallensa. Heitä ei kukaan saattanut tappaa eikä vastustaa ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Heidän täytyi aina kohota mahtavammiksi, siksi, että maailma makasi heidän jalkojensa juuressa ja ihmiset suutelivat tomussa heidän vaatteittensa liepeitä. He eivät ennen olleet mitään; nyt tahtoivat he olla kaikki.

"Mutta Rachel saa minun miksi hyvään", väitti Benjamin viattomasti.

"Rachel on yksi niistä, joille Moseksen Jumala sanoi: lisääntykäät ja täyttäkäät maa! Tulee olla hyvä heikkoja kohtaan, mutta ei tule alentua heikoksi kuin he. Kun sanovat sinulle: lankea! niin vastaa heille: nouse! Sillä, kun he ovat lisääntyneet ja täyttäneet maan, ovat he määränsä tehneet kuten kasvi ja eläin. Me kolme -- sinä tunnet tuon kolmannen -- olemme saaneet toisellaisen onnen osan luomisessa. Meidän tulee kohottaa luoksemme sitä mitä kohottaa saattaa; lopun annamme olla alennustilassaan, ellemme sitä tallaa."

Mutkailtuaan itään päin oli Tonava Theissin laskettua siihen käynyt melkoista laveammaksi ja näytti nyt merenrannikkojen välillä olevalta salmelta. Levant kulki Belgradin, Orsovan, Palankan ja Wittinin kautta. Nämät matkustavaiset olivat tulleet turkkilaiselle alueelle: oikealla Bulgaria, vasemmalla Valakia. Molemmilla rannoilla raakaa, julmaa kansaa, joka oli saaliinhimoisten paschojen kovassa orjuudessa. Tavan takaa telkesi virtaa linnoitus tahi kaleeri täynnä aseellista väkeä. Tullia vaadittiin jokaisen linnoituksen kohdalla, jokaisen paschan lähettämän kaleerin luona. Tätä varten oli Ruben Zevin lähetyskunta itseänsä varustanut, he tuhlasivat kultaa ja pääsivät onnellisesti läpi. Yövahteja täytyi lisätä kaksinkerroin. Taaskin kaksi venettä Levantia pimeän tultua hätyytti. Tässä ei peloituslaukaukset riittäneet. Benjamin Zevi sai taas käytellä Urban Niemandin ruostunutta miekkaa. Hyökkäykset torjuttiin ja rohkeimmat merirosvot syöstiin verisin päin virtaan. Levant saapui kolmen viikkoisen matkan perästä onnellisesti Mustan meren lavealle meren selälle Sulinansuun kautta.

"Hagar", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa etelään päin, olivat aavalla merellä, "luetko sinä italiankieltä? Olen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka minulle opetti."

Sabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli löytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon muutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle nämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan oli viskannut luun pois.

Assar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä, mutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista, kuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan, yö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla. Määrätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja kolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi varovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla alkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.

Assar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme varjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni ja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar Kaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia kumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen. Eräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin menemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä toimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen käsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta ansaitsevan.

Eräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti oli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt pakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla hän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli hädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus kymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen hammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa. Se tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska Levant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta vastamiinoja Ruben Zeville.

Onneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka Konstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja lahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa giaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja ensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen kesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli tavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa vesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin avulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin ajatuksen nopeudella.

Entis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien Stambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja mökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava palatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin torninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti vielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko -- Aja Sofia -- rappeutuneen kupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret kaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen Muhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle rakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian ja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta kaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä maantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin kauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja länsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he pitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle sillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja sulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat. Paschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten sienistä.

Tämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia, salaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin Zevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan vastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan käteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin pitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.

Kuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli hopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen mahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan. Itämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi nähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain Eurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä mies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi, saattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi, hän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa raaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja jalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa muistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla yhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.

Kun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa maahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen antamaan turkkilaisen vastauksen.

"Mitä? Sinä maahisen koiran penikka, kuinka uskallat sinä tulla minun luokseni noin hävyttömillä ehdoilla? Etkö tiedä, että herrani sulttaani on suvainnut antaa venedigiläisten elää rauhassa hänen takamaillansa? Ja mikä kurja bakschich (juomaraha) se on, jota sinä tarjoat herralleni giaurilaisten rauhanrikkomisesta? Tarjoa se orjalleni, joka sorbettini [itämainen virvoitusjuoma] valmistaa, ja kiitä armoani, etten lähetä sinua kotia korvattomana."

"Minun herrani, länsimaitten suurvaltias ruhtinas Ruben Zevi tarjoaa profeetan valitulle kaliifille, jonka henkeä Kaikkivaltias tuhannen vuotta varjelkoon, Kandian saaren kaikkine aarteineen", luki Benjamin pelkäämättä opitun läksynsä tulkin kautta.

Kuprili nousi puoleksi istualleen leposohvassaan.

"Ja tuota tarjoaa tuo vanha kameeli, jonka päälle kaikki ihmiset sylkevät! Onko siis Kandia hänen, koska hän lahjoittaa sen kuten almun uskollisten hallitsialle? Eikö hän sano, että meidän tulee voittaa se moslimin verellä? Eikö minun herrani voi ottaa tuon kurjan saaren, silloin kuin häntä haluttaa sekä pitää se kysymättä siihen lupaa uskottomalta giaurilta? Pois täältä kohta! Vie terveisiä herrallesi ja sano, ett'en ole hirttänyt enkä keihästänyt hänen köyhää pentuansa. Mene, siinä on armoa kylliksi. Hassan, aja ulos poika; hän menköön ulos eheänahkaisena!"

Tällä tiedolla palasi Benjamin maltittomasti odottavan Hagarin luo.

"Kaikki turhaa! Ei auta mikään! Hän vastaa vain pelkillä herjaus-sanoilla. Jospa minä saisin tuon turkkilaisen elukan Levantin kannelle kerrankin ja hyvän pampun kouraani!" Hagar mietti.

"Venedig on joutunut ennen meitä. Mutta ei hätää mitään; suurvisiiri tahtoo ainoastaan houkutella meiltä enemmän rahoja. Meidän tulee lepyttää kahlekoiraa uudella lihakappaleella. Sinun pitää hankkia, että uudestaan päästään hänen puheillensa."

"Ja palaaman poisleikatuilla korvilla tiemmä!" ärähti tuo solvaistu veli harmissaan.

"Ei, hanki minulle miehenvaatteet ja valeparta; olen tiedustellut kaikista tarkoin; minä seuraan sinua tulkkina."

Seuraavana päivänä oli kullan kilinä ja anomuskirjamestarin ahneus jälleen raivannut tien suuttuneen suurvisiirin huoneeseen. Tämä heidän tulonsa ei näkynyt olevan odottamaton, eikä heitä nyt otettukaan niin epäarmollisesti vastaan.

Kun olivat tehneet tavanmukaiset kunnianosotukset, suvaitsi sulttaanin uskottu mies kysyä, oliko sanansaattaja elämäänsä kyllästynyt, koska hän vielä kerran uskalsi vaivata uskollisten hallitsiata.

Benjamin kumarsi niin syvään, että pää lattiaa koski, sekä vastasi ruotsiksi:

"Minä toivon syvimmässä alammaisuudessa, että uskollisten hallitsia ja erinomattain hänen ylhäinen uskottu palveliansa saisi viisikymmentä aimo lyöntiä bamburuovolla jalkapohjilleen, koska olen kuullut, että täällä itämaassa sitä tapaa pidetään."

Tulkki tuli esiin ja selitti tämän alammaisen toivomuksen turkinkielellä:

"Suurvaltiaan Ruben Zevin sanansaattaja sanoo tahtovansa jättää teidän ylhäisyytenne viisauden valtaan niitten ehtojen määräämisen, jotka tämän asian tekisivät uskollisten hallitsialle otolliseksi."

"Mitä tarjoo minulle tuo vanha kameeli sitten siellä hiirenkolossaan?"

"Hän tarjoo, paitsi Kandiaa, kuitin kaikesta saatavastaan Ibrahim sulttaani vainajalta."

Suurvisiiri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Mitä sulttaani Ibrahimin velat hänen seuraajaansa koskevat?"

"Hän tarjoo sen lisäksi", jatkoi tulkki, "viisisataatuhatta genualaista täys-arvoista kultarahaa."

"Viisisataatuhatta?... Siinä nyt vihdoinkin on jotakin älyä tuollaisessa tarjoumuksessa. Mutta se maksaa minulle enemmän, jos varustan laivaston Kandiaa vastustamaan."

"Onko luvallista ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne tärkeää asiaa ilman todistajia?" jatkoi tuo tulkin valepukuun vaatetettu Hagar, joka äkki-arvaamatta vaihetti turkkilaisen puheensa ranskankieleen.

Suurvisiiri Kuprili säpsähti, tarkasteli silmänräpäyksen tuota hentoa tulkkia, joka ei näyttänyt hänen turvallisuudellensa vaaralliselta ja viittasi sitten anomuskirjamestarille, että hän poistuisi.

"Kuka olet sinä?" kysyi visiiri samalla kielellä.

"Olen se, joka saatan tarjota teidän ylhäisyydellenne kaikki, mitä teidän neronne ei saata toivoa voittavansa ilman kultaa", vastasi Hagar rohkeasti. "Minulla on Ruben Zevin avonainen valtakirja. Suokaa minun muistuttaa, mitä teidän viisautenne tuntee paremmin kuin minä, mutta joka kuitenkin on tarpeellista, käsittääksenne tarjoumukseni arvoa! Aina siitä asti, kuin suuri sulttaani Suleiman kuoli 70 vuotta sitten, ovat janitscharit asettaneet sulttaaneja kaliifien valta-istuimelle ja jälleen panneet heitä siitä pois. 30 vuotta sitten panivat he pois valta-istuimelta sulttaani Mustafan ja asettivat hänen sijaansa Osman II, murhasivat hänen ja asettivat jälleen Mustafan hänen sijaansa ja murhasivat taas hänenkin seuraavana vuotena. Mustafan poika Murad hallitsi voimakkaasti ja verisesti, mutta kuoli ennen aikojaan keski-iässään. Toiselle pojalle, Ibrahimille, pantiin profeetan miekka vyölle. Hän rakasti loistoa, naisia, turkiksia ja ambraa, tuhlasi valtakunnan aarteet, antoi armenialaiselle jättiläisnaiselle Damaskon ja antoi hänen hallita. Ibrahim kukistettiin, upotettiin ruusuvesi-kylpyyn ja haudattiin ambraan. Hänen äitinsä Validé Kösem asetti erään verilöylyn perästä Ibrahimin pojan Muhamedin valta-istuimelle ja hallitsi valtakuntaa siksi, että ulemat, sofisit ja spahit kuristivat hänen ikkunaverhon nuoralla. Seitsemän suurvisiiriä on muutamassa vuodessa asetettu valta-istuimelle ja jälleen siitä kukistettu, kuristettu, keihästetty tahi kesyttömillä hevosilla ruhjottu kuoliaaksi. Teidän ylhäisyytenne, kahdeksatta odottaa sama kohtalo, ellei kaikkia tiikereitä ja schakaleita kullalla tyydytetä. Mutta kaikki varat ovat loppuneet: valta-istuimelle astuminen yksistään on maksanut 4,080 kukkaroa, jokaisen kukkaron arvo laskettuna 500:si piasteriksi, joka yhteensä tekee 1,958,400 tukaattia. Sotajoukko ja laivasto vaativat vielä enemmän: huomatkaa, että kristitty laivasto jo on teljennyt Dardanellit sekä että 40 linnoitusta on Bosniassa kadotettu! Ei teidän ylhäisyytenne tavaton nerokaan saata rahatta suojella nuorta sulttaania kaliifien valta-istuimella." [Viimeksi mainitut tapahtumat kuuluvat niihin mullistuksiin, jotka Konstantinopolissa tapahtuivat 8:n vuoden aikana, eli vuodesta 1648 vuoteen 1656, jolloin Kuprili tuli suurvisiiriksi.]

"Nuori mies", virkkoi suurvisiiri rypistäen kulmakarvojaan, "kuinka monta henkeä sinulla on kadotettavana, kun uskallat minun kuulteni käyttää tuollaista puhetapaa?"

"Teidän nöyrällä palveliallanne on ainoastaan yksi, mutta se saattaa tulla teidän ylhäisyydellenne hyödylliseksi", vastasi Hagar pelottomasti. "Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, suoda anteeksi rohkeuteni: minä en olisi uskaltanut puhua näin profeetan perinnön mahtavalle holhojalle, ellei teidän ylhäisyytenne edeltäjä Ahmed pascha olisi annettu koirien raadeltavaksi ja hänen rasvansa myyty 10 asperista luuvalon parannus-aineeksi. Muistakaa, että tämä koskee osmanien vallan jälleen voimaan asettamista ja koko maailmaan ulottumista. Teidän ylhäisyytenne on se mies, jonka profeeta on valinnut tähän korkeaan toimeen, ja ainoa, joka sitä tekemään kykenee. Mutta jalopeurakin turhaan voimiansa ponnistelee, jollei hän saa pisaraakaan elähyttävää vettä, ja teidän ylhäisyytenne tarvitsee paljon rahaa. Suvaitkaa havaita mistä arvosta on saada lakkaamatta käyttää Ruben Zevin loppumattomia varoja, hänen kullallaan voida kesyttää julmimmatkin vastustajat sekä samalla kullalla asettaa kuntoon yhä uusia sotajoukkoja valta-istuimen puolustukseksi tahi puolikuun vallan laventamiseksi! Se salainen ja tärkeä tarjoumus, jonka viimeiseksi olen tahtonut lisätä Ruben Zevin puolesta, on, että hän valtuuttaa teidän ylhäisyyttänne ottamaan raha-lainaa hänen Konstantinopolissa olevan asiamiehensä kautta kreikkalaisesta Argyropulos nimisestä pankkihuoneesta, jota vastaan hän tästä vaatii Smyrnan, Aleppon ja Alexandrian tullitulot pantiksi."

Kuprili pascha oli suurin valtiomies, minkä barbarilaiset osmanit näihin asti olivat kasvattaneet. Hän mietti ja havaitsi syyt arvollisiksi. Näin paljon ei Venedig olisi voinut hänelle tarjota. Hän hyväksyi ehdotuksen.