Part 1

TÄHTIEN TURVATIT III

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

KOLMAS OSA.

VERRATON.

SISÄLLYS:

1. Ennen taistelua. 2. Taistelu Jankovitsin luona. 3. Taistelukenttä. 4. Sotalemmikki ja sotasairaala. 5. Sydän ja valtiotaito. 6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius. 7. Toinen ja kolmas turvatti. 8. Leikinlaskua ja silkkinauha. 9. Jalopeurain kohtaus. 10. Ruben Zevin lähettiläs. 11. Sanomia itämaille. 12. Orjan orjatar. 13. Westfalin rauha. 14. Voitonriemuinen Parnassos. 15. Suosikit. 16. Äiti ja tytär. 17. Uhkaavia enteitä. 18. Kaarle Kustaa Olannissa. 19. Tähti ja turvatit. 20. Suuri käsky. 21. Stambul Sarai. 22. Kolmannella porras-astimella. 23. Messias. 24. Tähtien hetki. 25. Sulttaanin hat-i-scherif. 26. Verraton. 27. Uusi elämä.

1. Ennen taistelua.

Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!

Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.

Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, -- ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, -- myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.

Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet, palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista, perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan, kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty: sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa, hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä, aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti, väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.

Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.

Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645 Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko, joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.

Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov, Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset, 16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat, sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää heidän leiripaikassaan.

Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa, tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5 penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.

Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz, idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja. Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli. Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.

"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon. Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot, tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä, pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu, kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli sotapäällikkö.

"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri Mortaigne.

"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä toisella."

Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.

"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain. Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."

Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt ylipäällikköä.

"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata, peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne, keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta, Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi. Jokainen paikalleen!"

Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä. Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli suunnitelmansa tehnyt.

Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.

"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."

"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä paolla."

"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.

"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth, oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen kirkon aseet... Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."

Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä; missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys, osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan tappaa.

Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630, Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä, joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:

"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä, kumpi heistä voiton meille antaa."

Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia. Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten tulivirta.

"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua lyijyä."

"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.

Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa lajia.

Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön varjoihin.

"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa kurkkuun kiinni.

"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"

"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli sisälle tullut. Teidän armonne... armahtakaa... minä tukehdun... kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan naisen."

Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia, kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.

Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa, antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin kiihkoisella äänellä:

"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani vai sinunko?"

Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein oikkuja.

"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"

Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.

"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti tuleman."

"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."

"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio, minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä, joll'ei muuten, niin sotiessa _tuota toista_ vastaan. Minusta tuntuu välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta, Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa sormus oli, taikakaluksi!... Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"

"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta, mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan toisella valeella peittää.

"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä, kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"

Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.

"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"

"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni ajutantti vastata.

Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä, mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä. Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan, ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.

2. Taistelu Jankovitzin luona.

"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun 24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään, jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.

Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten pitkin laaksoa.

Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa. Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi, siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt. Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan, tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia. Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa. Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli kuitenkin ollut suurempi mieshukka.