Part 9

"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri, joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää, jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään vanhemmistasi?"

"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa."

"Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.

"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs juutalainen."

"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa. Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?"

"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle takaisin."

"Neunburgissa? Näytä minulle neula!"

Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä, mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.

"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?"

"En tiedä. Aake herralta, luulen... Kenraalimajuri Slange on tuntenut isäni... Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli kuulleensa Slangen huulilta.

"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa... Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet tuonut perille voitonsanoman... sinä et huonosti ratsasta. Pyydä minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen uskoon!"

Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä onnellisen keksinnön.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin."

Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.

"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja. Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"

"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman _vulgataa_... siinä on kummallisia kuvia... Minulla ei koskaan ole ollut kuvakirjaa."

"En kehu makuasi, mutta ota _vulgata_ Aadamin kylkiluineen sekä seitsemine vihanmaljoineen... kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten veljesi... Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"

"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.

Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi. Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa, hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä äänellä:

"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla! Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään. Ja tuolla... tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse! Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"

Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme, -- se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, -- sitten heidän jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen, kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.

10. Vaeltava juutalainen.

Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.

Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista, Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604, on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa 1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja muutamat väittivät itse nähneensä hänen.

Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista, että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla. Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!

Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita, ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi. Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja juutalaiselta.

Melkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa, sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa ilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista, se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita, jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.

Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa. Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.

Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä nimessä yösijaa.

"Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme vähään ja maksamme hyvin."

Dordei jatkoi sekoittamistansa.

"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."

Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen viereen kultarahan.

"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon kuin muut herrasvuoteesta."

Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi itkemään.

"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.

Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä Urban Niemandilta."

Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen nimellistä henkilöä.

"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka äiti kuoli täällä torpassa."

"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa, jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi muistanut!

"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta naisesta kullalla palkita."

"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä, ikään kuin olisi se ollut eilen.

Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle? Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita, kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."

Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä, aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.

"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni, sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt...

Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa odottavat ylentymistänsä...

Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle, että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa: vanhurskaan siemen on siunattu!"

Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia! Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, -- hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt Vapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä, kun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias! Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei, oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!... Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.

Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen torpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat olivat oikeita?

Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"

Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi hameensa taskuun.

Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus. Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.

"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei väittää.

"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten almut ihmisiä autuuteen auttavat.

Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa, kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin, Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut, niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."

Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat, tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille, joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön. Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo, tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo, joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän erään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa. Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että tyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea käsitysvoima.

Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän, myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli, että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.

11. Linnanpalo.

Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!

Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä, että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.

Kuningatar Kristiina oli unhottanut _doxan_ ja kaikki jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, -- liittoon, josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen kirjastohuone.

Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa, presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.

"He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan. Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet? Aristotelesta!"

"Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön minä olen ollut... en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan..."

"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"

"_Erittäin_ onnellinen, teidän armonne, _erittäin_ onnellinen! Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua kohtaan."

"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva mielenlaatu... kuten sinulla itselläsikin... mutta hän on vielä enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se, jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä kantamaan."

"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän _on_ suuri nyt jo!"