Part 8

Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta. Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta, joka sulloi kaikki, -- sekä turhista koetuksistansa saada Slangea henkiin... ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla... mitenkä hän näki tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja...

Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on tapahtunut, mitä tähti on ennustanut!

Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden, hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla. Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.

Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että kirkoissa _Te deumia_ veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään, mitenkä kapteeni Duvall jaksoi.

"Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.

Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen korvaansa: "kuka minä olen?"

Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet, mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja varsinkin toisiansa kohtaan.

Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.

"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar. "Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua _Te deumia_ veisaamaan Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita itsesi valmiiksi astumaan virkaasi."

9. Kolme turvattia.

Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura.

Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty suuren Kustaa Aadolfin päivinä.

Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.

Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana, jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?

Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.

"Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi lähellä toiminta-alaansa."

"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata rouva nyreästi.

"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen."

"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä Ring. Uskallanko kysyä sukua?"

"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän lemmellisyytenne."

Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti, että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.

"Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies."

"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa."

"Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella syytettyä.

"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi", vastasi Hagar hämmästyneenä.

"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on kylliksi todistusta."

"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista nuorta henkilöä palvelukseensa, on _minun_ palvelukseni liikanainen. Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta."

Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten Oxenstjernojen edessä, -- ei milloinkaan!

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on. Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt _soupçonin_, tulee se todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain tarkastuksen alle."

Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen. Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.

Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin, että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!

Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen omistansa.

"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä, sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään alkaman työsi."

"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi, mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi, ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja _hän_ uhkasi minua vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen ollut vankina, mutta _hän_ telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin..."

"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli häpeällinen. Hagar... tarpeellista on, että sanot minulle kaikki, mitä syntyperästäsi tiedät."

Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse, kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.

Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti ja aprikoiden.

"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta rikkaasta suvusta. Isäsi... Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"

"Yöllä vasten joulukuun 8:tta."

"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa."

"Niin on minulle sanottu."

"Samojen tähtien alla?"

"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin puhunut minulle ja veljelleni... hänelle, joka nimittää itsensä Niemandiksi... hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!"

"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes, enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä, nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa. Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni -- se kyllä on mahdollista, en tiedä sitä vielä -- niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, _kaikki_, sinä ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura... Sellainen pieni mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!... Hyvä, sinä tiedät nyt kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet, yhtä kuin Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi Ebba Sparrea... Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi... 1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla. Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi: isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä elossa oli."

"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar, joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia. Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä, kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?

"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä, jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa... tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu."

"Armollinen röökinä... Minä pyydän... Älkää enään!"

"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa, jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa, taikka mikä sen pitäjään nimi on?"

"Karja."

"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan, koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut kumoon."

Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa. Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona. Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen, silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä miehen että hevosen ylitse.

Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.

Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik, hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa; hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä. Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.

"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.

"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.

Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille rannasta.

"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.

Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden vuoden ikäistä lasta.

"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!"

Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan. Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi... Vihdoin puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen jäänkappaleitten väliin.

Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä: musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota suosiollisuuttaan.

Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon, niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen kunniatervehdyksensä kuningattarelle.

_"De votre majesté le très humble serviteur!"_

"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?"

Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.

"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti Niemand sormukseni."

Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen, jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.

Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?"

"Urban Niemand, kersantti..."

"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä."

"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan."

"He? Kutka he?"

"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa."

"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?"

"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä."

Kristiinan veri kuohahti.

"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona _minun_ urhoollisessa sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa, pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön. Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?"

"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä tahtoivat."

"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä.

"Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja meni kuolemaan?"

"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne tahtoo niin määrätä."

"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala ja sielusi autuus sitä vaadi... Hän pitää minua paavina, tuo! Minä valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia, ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!... Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit _Petri Ravennelii Bibliotheca sacrasta_?"

Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.

"Niin, eikö ole sillä tavalla? _Cœcos cœci curant, insanos insani_... [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi... Niemand, minä puhun hänen arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän järkesi... Kuka oli isäsi?"

Nuorukainen oli ääneti.