Part 7

"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo. "Meidän latinalainen _vulgatamme_ kääntää sen samati kuin Lutherus, _gloria_ sanaksi. _Mulier autem viri gloria est_. Vanhin saksalainen käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.

"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"

"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen ajatellut."

"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"

"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?

"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen alammaisiansa?"

"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.

"Papit!... Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä, pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar? Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi. Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon kaksinkieliseen _doxa_ sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö _sinä_ mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?"

"Minä luin hänen _Symposioniansa_ professori Terseruksen johdolla Turussa."

"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!"

"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se yhdistää kaikki ja poistaa erotukset."

"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?"

Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.

"Vanhako olet?"

"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta."

"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää. Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään _Ovidiuksesta_ tahi _Tibulluksesta_?"

"En olekkaan, armollinen röökinä."

"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?"

"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"... Hagarin tummat silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.

"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella. "Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet... kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa. Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä, palveliattaria... espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on, ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka ravistavat käsikahleitaan."

"Teidän majesteettinne on kuningatar."

"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena pidä! Sinä olet niin naurettava _Platoinesi_ ilman rakkautta ja _Tacituksinesi_, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?"

Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton taistelu vasten nöyryyttävää vastausta.

"Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä. Minä olen pudonnut tähdistä."

Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä, että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme näkemään toisensa silmästä silmään."

Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta. "Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on puhunut myöskin minulle!"

"Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata, minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää se ehkä kyllä tapahtumatta... Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon surkean _Doxa_ sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä reformeerattujen harhailuja..."

Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään. Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä, joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle ilmotettiin tulleeksi.

"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston puutteilla..."

8. Voitonsanoma.

Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.

Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä, missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:

"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä silmänräpäyksessä unhotti _doxan_ ja kaiken teologian, hän unhotti sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan kiitos!"

"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina... Me olemme ottaneet 190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston... Leipzig on tuota pikaa meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa viivähtää. Meidän tappiomme..."

"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"

"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."

"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko, teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"

Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto, kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.

Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan, kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa, jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.

Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle, kun joku tuli näkyviin.

Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut, että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä. Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi, -- mistäpä se tuli, että vilutti -- ei hänen läheisyydessään, ei silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi unohtaa kaikki, -- mutta jälestä päin?

Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa. Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun suuren seinäkellon käki kukkui!

Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva! Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!... Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi seitsemän päivää ja yhtä monta yötä.

Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne...

"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä... Nimeni pitää hänen luonaan olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön, täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän veitikan ympäri.

Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!

"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika. "Onko siellä ketään?"

"Sananlennättäjä, luullakseni."

Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"

"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."

Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta. Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut. Hän katseli nukkuvaa, joka oli -- viittaan verhottu. Tuo tuli Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta, ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.

Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku. Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja käänsi itsensä pois päin.

"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"

"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan neiden kanssa."

Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.

"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa..."

"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna maata lavitsalle."

"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?" kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:

"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa."

Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi. Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa täytyi totella.

"Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä leikkasin varikselta siivet!

Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi. Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta sekä saattamaan häntä kuningattaren luo.

Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:

"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä, missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut. Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes Duvall jälleen saattaa puhua."

Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan tietämättömänä siitä, missä hän oli.

"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri hänelle, ravistaen häntä olkapäistään.

Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin, seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.

"Holm!" huudahti kuningatar.

Palvelia tuli.

"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli. Toitota hyökkäykseen!"

Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.

Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin, valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat, kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta vai todellisuutta.

Kuningatar nauroi.

"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut vasempaan ohimoosi?"

"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa tointumiseen.

Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki sotilaallista kunniaa ja vastasi:

"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen alla.".

"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"

"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."

"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"

"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.

Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi häiritsemätöntä iloa nauttia.

"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi, näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."

"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa", vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka miehuullisen arvonsa puolesta.

"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta, kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi ratsastajaksi."

"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani kengät nauloittanut."

"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"

Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella. Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta. Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä. Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.

Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand? Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun laiturilla. Ja kuitenkin... Se ei saattanut olla kukaan muu kuin Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet siinä! Minä tässä! Tunnetko minua?