Part 6

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä, kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne. Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä, mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi."

Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella, mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa! ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä, mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt kuudettatoista vuottansa.

6. Oppi oppia vastaan.

Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?

Nyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli Tukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin hyväksyivät, -- rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat valtiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen raukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin valtakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella niitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä liitosta "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin Kristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista Itämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata ja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi niitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun hän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella kahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja Ruotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää piirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin, aina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin valtio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa on unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan pohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman maailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman kansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus.

Naimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan pidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa tapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun siivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan kaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui loukkaavalta, -- nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut kahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari samati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita, joita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut kolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he tuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva parantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä suurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota meidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja vaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon erään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut kauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät.

Tukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon puolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti Leipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä nuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen henkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä pitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin koettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar oli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs kammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa tulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta matkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut itsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille.

Kristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea tuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli ollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin vastustaja.

Talo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli muuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan. Kuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia portaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar Eleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia tytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun oven eteen.

"Täällä on oppia ilmassa", sanoi ruhtinatar. "He puhuvat latinaa tuolla sisällä."

"Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa", nauroi kuningatar ja astui huoneeseen.

Kaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat samassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen kirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen ja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos lukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella, sillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla parjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla.

"Claudite jam rivos!" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä iloisella äänellä. "Onko valtioneuvos kotona?"

Tuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He tarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen.

"_Eipe alédeijan!_ Sano totuus!" lausui Kristiina nauraen, kun hän etsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon lauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. "Onko valtioneuvos Skytte kotona?"

"Se on kuningatar", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan.

"On... ei", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen juustonpalan jälkiä. "Iso-isä on lähtenyt linnaan."

"No saatammehan odottaa hetkisen." Kristiina katsoi taaksensa etsien tuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat tarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar tunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä tuulella.

"Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?" kysyi hän vaaleatukkaiselta.

Vaaleatukkainen kumarsi ja sopersi nimen Hillevi Kyle.

"Niin, minä muistan... Vendela Skytte, tullut naimiseen maaherra Kylen kanssa... Sinä olet ylhäistä sukua, sinä! Ei ole Ruotsissa yhtäkään, jolla olisi ollut niin verraton äiti. Mikä suuri vahinko kadottaa hänen noin nuorena! Mutta lukuhalu on veressä. Mitä te luette?"

"Xenofonia. Hagar on kiltti, hän tahtoo opettaa minua kreikkaa lukemaan. Mutta se käy hirveän huonosti vielä..."

Hagar? Tämä nimi oli jossakin yhteydessä Kolmordenin metsän kanssa. Kristiina katseli tarkemmin tuota mustahiuksista tyttöä, jonka hän oli unhottanut niin pian, kuin se kivi unhotetaan, johonka kompastuttiin eilen.

"Sinäpä se olit, joka hevoseni pelästytit", sanoi kuningatar, joka vielä tunsi okaan sydämmessään ensi suuttumuksestaan tuossa tilaisuudessa.

"Armollinen röökinä käski minun seuraamaan itseänsä veneessä Norrköpingiin", sanoi Hagar, joka ei myöskään saattanut unhottaa sitä vääryyttä, jota hän oli kärsinyt kuningattaren muistamattomuuden takia.

"Sinä luit _Tacitusta_. Miksikä et tullut minun luokseni Norrköpingissä?"

"Armollinen röökinä oli kipeä. Eikä kukaan saanut tietää minkä tähden. He telkesivät minut kellariin, kun en tahtonut tunnustaa."

"Minun oli pari päivää pääni kipeä", oli Kristiinan huoleton vastaus. Mitä muut olivat kärsineet, oli vähäpätöinen asia. "Ja mihinkä sinä sitten jouduit?"

"Minä seurasin presidentti Kurkea Tukholmaan ja olen saanut lukea luonnontiedettä valtio-arkistonhoitaja Bureuksen johdolla. Valtioneuvos Skytte pyysi minua lukemaan kreikkaa Hillevin kanssa."

"Vai niin? Käännäppäs minulle tuo kappale Xenofonista!"

Hagar käänsi sujuvaksi latinaksi kappaleen. Kristiinan otsa kirkastui, pieni hymyily näkyi hänen ylihuulessaan, jossa oli pieni, tuskin näkyvä viiksen alku. "Tule luokseni huomenna aamulla viiden aikaan", sanoi hän, nyökäten päätään.

Hagar punastui kovin. Tämä oli toinen kerta, kun hänelle tapahtui tällainen kuninkaallinen suosion-osotus. Päättyisiköhän tämä kutsumus linnankellarissa?

Hetken perästä tuli valtioneuvos Skytte, kiireestä hengästyneenä sisälle. Hän oli linnassa saanut kuulla siitä kunniasta, joka oli tapahtunut hänen tyhjälle talollensa.

Kuningattaren edessä seisoi pitkä, kaunis 65-vuotias ukko, hänen isänsä ja iso-isänsä uskollinen palvelia, aateloittu 1603, jolloin hän vaihetti sukunimensä Skräddare sekä itse ottamansa nimen Schroderus toiseen, joka löytyi hänen äitinsä suvussa. Hän oli tullut vapaaherraksi 1624 ja ensimmäiseksi presidentiksi Götan hovioikeudessa 1634, mutta sittemmin lähetetty pois pääkaupungista Aksel Oxenstjernan toimesta. Niin unohdettuna, kuin hän nyt näytti olevan Tukholmassa, oli hän Upsalassa huomattuna, sillä siellä hän kanslerina pitkällisestä rappiotilasta oli pannut kuntoon akatemian. Sitä paitsi Skytte ei ollut se mies, joka helposti oli syrjään sysätty. Hän oli vieläkin selkkaantunut syvälle ajan valtiollisiin kysymyksiin, kutsuttiin tavan takaa jälleen astumaan paikallensa valtioneuvostoon, sekä harjoitti salaista kirjevaihtoa nuoren kuningattaren kanssa, jonka luona hän puolusti pfaltzilaista huonetta vasten valtioholhojia.

Skytteä pidettiin parhaana latinankielen puhujana, mikä Ruotsissa oli. Hänen anteeksi pyyntönsä esitettiin nyt sillä kielellä, ja kuningatar myöskin vastasi latinaksi, muistuttaen, että laiminlyömisen viha olikin ollut hänessä, koska valtioneuvos ensiksi oli hakenut häntä.

Sitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että hän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa, oli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät olleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen tyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt.

"Hänellä on Vendelan silmät ja suu", sanoi ukko, suudellen tyttöä poskelle. "Nenä on isän, _sanguine mixto_ [sekoitettua verta]. Katsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun Vendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin _Liviusta_. Ja kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon kuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen _pataviinitaustansa_, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas tuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka tuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen lainannut Upsalasta!"

"Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi", sanoi Kristiina kauniilla katseella. "Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän kutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta se ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette osottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja tyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra valtioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut kansa!" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle Hilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: "Käytä tätä muistona siltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena! Tule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!"

Hillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan seisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi kuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta, eikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä!

"Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on samaa mielenlaatua kuin hän", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi aavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat.

"Niin, niin", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan anteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut ainoastaan omaa vertansa. "Tässä on Hagar... Hagar..."

"Hagar Ring", virkahti mainittu arasti.

"Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja kasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin sattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä. No, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo _ho, hä, to_; ovat pahemmat, kuin _der, die, das_! tässä tulee panna korko pilkulleen paikallensa."

"Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi", rohkeni Hillevi vastata, "mutta minulle se on kuin terva."

"Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee", hymyili iso-isä. "Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen majesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun taloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri kunnia tapahtui!"

Hän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi halusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli tyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle.

"Jos asia minusta riippuisi", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli istunut hänen viereensä, "niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona seisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen rinnallani kruunun turvan."

"Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä kiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä, kuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei monivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä sen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan menestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä armollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä löydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat."

"Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy."

"Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on saanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin löydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa..."

"Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!... Mutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä oppineeksi kuin te itse?" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta naimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa.

"Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen."

"Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö hän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä pitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?"

"Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo Paavali."

"Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor. 11:7: 'vaimo on miehen _doxa_', hän on miehen hyvä tahi huono arvo, mutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen mielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää, vastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän tahi muut ovat toivoneet."

"Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi ehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus", vastasi Skytte teeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen puheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa.

"Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin Tukholmasta Wittenbergiin", väitti Kristiina vilkkaasti. "Varsinkin kreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa, jota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita, joilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa: miksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin? Eiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon vihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta. Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?"

"Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa", sanoi Skytte karttavasti. "Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja se oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat tehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon."

"Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos sanoisi, jos minä tekisin samoin?"

"Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että tietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on."

"Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen orjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän meitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole häpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa löytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia? Kun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan tyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen mestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan akatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne."

"Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa, jotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille miehille, jäisi valtakunta piankin autioksi."

"Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme tuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään... Katsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat... Hän ei suinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä... Noore!"

Nuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut nojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden hämillään anteeksi pyyntönsä.

"Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda valtioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää pahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta luvatkaa minulle yksi asia... Luvatkaa minulle, että Hillevi jää naimattomaksi!"

"Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni on osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle palveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta kannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi: viheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin joskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata... Hyvästi, armollisin kuningattareni... Sitä en saata!"

Ja hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin, kylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän odottavaan rekeensä asti.

7. Doxa.

Net jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.

Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla. Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta, joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.

Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana; kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse. Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain matkaa soraläjien välissä.

Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille. Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä suurelle santelipuiselle pöydälle.

"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.

"Sanoitte, teidän majesteettinne."

"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. _Aurora musis amica_. [Aamurusko on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."

Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta, eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli käytetty; -- ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa, pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä, jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu; neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta, mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi, jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat, sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita; vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset, osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!

Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti häntä ja huudahti:

"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki kommentaattorien selitykset _doxa_ sanasta!"

Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi _odotusta_ merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan _oppilausetta_. Toiset taas käyttivät sitä henkilön _arvon_ merkityksessä ja muutamissa kohden _kunniaa_; mutta oikein kyllä oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru, saattoi myöskin arvo olla huono arvo.

Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.