Part 5

Hän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin nurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen yösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska ympärilleen ja sitte hän nukkui.

Mutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän hypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen kasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli hiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa, tarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä, viskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten sillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. "Ei mitään pelkuruutta!" toisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään kellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi aamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi avattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää vartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia varoja kellarista.

"Laskekaa minua ulos!" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea ulos ovesta.

Vastaus oli kova tuuppaus takaisin.

"Soo, vai niin", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin pahuudesta. "Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä ulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!" Samassa hän katui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi sopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi: täällä oli paholainen valloillaan.

Ovi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että Beata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin nurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan, tämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan.

"Nukutko sinä?" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että hänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään nääntynyt.

Vaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi kuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. "Laskekaa minua ulos!" sanoi hän.

"No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt", vastasi Beata rouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon tnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. "Vastaa minulle vain, millä tavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat vapautesi!"

"Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa", sanoi Hagar kiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen raivostumaan.

"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.

Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.

"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui raivoissaan saavintankoon.

Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään. Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän katosi näkyvistä.

Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset, kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt, oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.

Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.

5. Salarippi.

Olen antanut lupauksen...

Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan. Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan, _collegium illustressa_. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin, Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten oli loppunut.

Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira, Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen sukkaa.

Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki pitkin lattiaa edes takaisin.

"Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi."

"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen oppilas ylenkatseellisesti. -- "Osottakaa minulle yksikin, joka voi vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!"

"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus Melanchtonista", vastasi opettaja.

Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä pontevuudella:

"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä."

"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on hyvällä tasoittuva."

"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä."

Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi tulla kirkko-isineen.

"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy morsiamen luterilaiseen uskoon."

"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas, tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?"

"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan uskoon."

"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?"

"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla väärässä uskossaan."

"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni ota."

Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta. Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa, johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras uskollisuutensa saattaisi keksiä.

Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua. Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.

"En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen. "Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?"

"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!"

"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman raskasmielisyytensä..."

"Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle jälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori mies."

"Sitä paitsi", jatkoi Kristiina ykspäisesti, "ei ole mikään toivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin kuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren kruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas Sigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa.

"Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien estää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa, mutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen röökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä."

"Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä, paljon siitä riippuu!"

"Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia."

Kristiina punastui. _Tämä_ syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi hän aikoi antaa rukkaset.

"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti edes takaisin. "Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En koskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia syitä."

"Se on monen mielipide", vastasi teoloogi levollisesti.

"Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis kirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole kielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?"

"Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua niin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?"

"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä levolliselta.

"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä, ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on siihen mahdollisempi."

Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa, mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:

"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?"

"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi, se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa."

"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani."

Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.

"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä vaitiolossa ripin salaisuutena."

"Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin... Mitä minä paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja morsianta... Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina... Etkä sinä rakasta koskaan ketään muuta? En, sanoin minä..."

Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen minulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi. Olen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa isä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin suuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat ovat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua. Sellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa me elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut herrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään kuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!"

"Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole luottamista", huokaili rippi-isä. "Ei pidä tuomita nuorta miestä häntä kuulematta."

"Olin kymmen-vuotias silloin", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä, "ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut välistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani. Miksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se on ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä vapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee totella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä löytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä paitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan, niin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö ole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?"

Johannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän teki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi:

"Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka on lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että hän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi..."

"On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on laki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että Saara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että miehellä saa olla monta vaimoa."

"Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä varten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka vapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista."

"Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka on sitten käskiä, kenenkä tulee totella?"

"Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka tuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa äidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä, vaan päin vastoin ylentää."

Kristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä:

"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" -- hän tahtoi sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä, enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti! Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?"

Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä hänen kätensä huulilleen.

"Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan, mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä. Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta enään mitään puhuta."

Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis puolustamaan hallitsiatartansa.

"Couche, Fido!... Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko, jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on."

Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte istuivat molemmat.

"Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena, kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle sitä anteeksi antaa... Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua, kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä, että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?"

"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria toimia varten."

"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän, seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?"

"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata. "Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi."

"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä."

"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta sydämmeltänne! Kentiesi se antasi _myöntävän_ vastauksen."

Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista. Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskasi:

"Mutta jos minä häntä rakastan?"

"Niin Jumalan nimessä vastatkaa _myöntävästi_! Silloin on täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut."

Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan _kieltävästi_, ja silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut _myöntävästi_. Mutta kun hän käski vastata _myöntävästi_, nousi kuningattaren sydämmeen vastustajahenki, ja hän vastasi:

"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua."

"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja. "Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan, kuten hän itse parhaaksi näkee."

Kristiina soitti.

"Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.

Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään, joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata vikansa.