Part 4

Tämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä, ikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut loukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan sanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa, ettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi tarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa löytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi, ja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä mies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen holhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän oli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen isällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä kunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan omapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän -- ei ainakaan vielä -- uskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua tyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa mukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon Kristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen luontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista vuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa, vielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää arvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli rakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo erehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa ketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä heikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan saanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa arvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se hänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen kanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka hänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin saattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja tahtoi olla tuo "verraton", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka ilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa.

Kristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei puhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä:

"Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian ohitse."

Valtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että Kristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen, joka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään.

"Nyt on paras pysyä levossa", varoitti hän. "Kommissarius De Geer odottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne laita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa armollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä vastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka tuottaisi haittaa."

"Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että minä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi", lausui hän. "Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä tänään odotetaan."

"Hän saapui tänne tänään", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä tuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan.

"Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona illallis-aterialla klo 7."

"Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa salli", muistutti Oxenstjerna.

"Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin, joka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan suurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa, päästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut kolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin lapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä olen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen saapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän tulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon häneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot rauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun kävin siellä kesällä."

Kuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin. Valtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus kuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi olla Kristiinalle vastaansanomatta _tällä haavaa_. Kuume olisi saattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut kolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos kuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin valtiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille.

Mutta hän oli läsnä. Hän ei _tahtonut_ olla kipeänä, hän ei _tahtonut_ olla satulasta viskattuna, hän ei _tahtonut_, että luultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta ratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät hänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa perästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään. Hän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän puhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä aine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi kerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri kuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli muutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi näytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen kuningatar-neidoksi.

Presidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa näille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin myöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle. Norrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa ympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin päin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä edustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja kirjallisuuden.

Tänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä tilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla sotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa tahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi pitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon tuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen hänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea, jotta heikkoutensa ei tulisi ilmi.

Siinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan sekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta ennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt myöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen, että hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia vastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän tahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä halukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa.

"Mutta ei kuitenkaan vankina", virkkoi Horn. "Teitä saattaa sulkea sisään, vaan ei koskaan kukistaa", vastasi kuningatar. "Teidän elämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan seitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin."

"Tottumus tekee ihmeitä", vastasi Horn hymyillen. "Suomalaiset pirtit ja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä pehmeillä vuoteilla."

"Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne lämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin kuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana kätenä."

"Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä, kuin nähdä sitä kahleissa", vastasi sotamarsalkka. "Pahinta oli Ingolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni puolesta. Kerran", lisäsi hän, "olin niin onnellinen, että sain tehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun kunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa kuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne."

"Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi", vastasi Kristiina samaan tapaan, "kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut kiitosta ansainneensa."

Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät, ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea, iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin, olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,

"min urheus, min vakavuus, min miehuus kuolon voittaa."

Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen, mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona, huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat. Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.

"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on", sanoi kuningatar leikillään De Geerille.

"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa löytyi", vastasi kauppias levollisesti.

"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle."

Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.

"Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla murjaanilla."

"Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen."

"Mitä? Uusi Salomoko?"

"Ruben Zevi Regensburgissa."

"Hänen tunnemme aivan hyvin", nauroi valtiokansleri. "Hän oli tyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa tilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme vastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä taitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme juuri teidät Afrikaan lähettää."

Asessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen nimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan, että, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja pakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia. Stjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi ja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi, mutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli tuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki päässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja puoliparta antoivat hänelle ankaran muodon.

Presidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia vailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa suhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset Hollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi vilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa väri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin hengittääksensä.

Hän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen historiasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen kesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat varuillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni kuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat kysyvät silmäykset toisiinsa.

Mitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?... Se kesti ainoastaan muutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei ennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä kalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua entisellä leikillisellä tavallaan.

"Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se Kustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää, joka itse pitää _spiritus familiarista_ ja niin sanoakseni tuntee kaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean erään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään saatatte tehdä kirpusta norsun!"

"Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren edessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani", vastasi Stjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa täytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä syyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta.

"Uskotelkaa vain minulle sitä!" jatkoi Kristiina iloisesti. "Jos teillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se valtiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin saisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla ulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa monenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De Geer, hän tekee rautakankia neulankärjestä."

Kello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria lopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista kunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin.

"Vie minua huoneisiini!" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli ainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia kohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa.

Ebba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi koetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata rouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta. Hän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea, mitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin monta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta, vahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat mitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin menemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin rauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata rouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen.

Mutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä, että ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön levon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi pudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet riisui, olisi seisonut hänen vieressään.

Kutsuttaisiinko lääkäriä? Ei... kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät hajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan.

"Ebba", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli koonnut, "älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... Minä olen tänään tehnyt näytekokeen!"

Levoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen olevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä... Hän ratsasti andalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen aina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä, ne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa... korkeammalle, korkeammalle... aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!... Korkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan päällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä, sanoen... jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää.

Kun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri nukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden elinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa.

Huvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se tehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen parantunut.

4. Kellarissa.

Ei... ei mitään pelkuruutta!

Huolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea muuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin, oli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana päivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin, määrätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä tapahtui edellisenä päivänä.

"Noh", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, "koska lutus tuolla alhaalla kattoon koputti?"

"Hän ei ole koputtanut, teidän armonne."

"Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?"

"Minä odotin teidän armonne käskyä."

"Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?"

"Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?"

Vanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli kulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän lähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa palttuleipää ja sahtia.

Tuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa yhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään tulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät epämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä nurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen päällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain palaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä, saavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja tuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne kokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei voinut puolipimeässä erottaa.

Ilma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen ajatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta, jolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa, kattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän kaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä kiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos olisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin silmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän väsymyksestä nukkui.

Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä. Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä rasitti ja veltostutti.

Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja, kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita, juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt, ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta silli oli suolaista... Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua. Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.

Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta, arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä! Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin... ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä vankeudesta...

Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä. Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.

Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni... Mutta sitten minun myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta. Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?"

Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa, pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin kuitenkin ajan vietteeksi.

En tiedä kehtoan, En minne tieni vie, En mitä halajan, Mi kohtaloni lie. Sen tiedät tähteni, Loisteessa taivaasi, Sinä sanomaton, Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

Kun yö on valoton, Ja vaivat raskaita, Mull' aarre toki on, Ja tuki tiedossa. Sen yksin tunteepi Taivainen turvani, Sinä sanomaton, Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään, eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua, virtailevat ihmissydämmiin, -- tuon selittämättömän jonkin luo, jota paitsi ei mikään taide ole mahdollinen.

Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä... Ei, ei mitään pelkuruutta!