Part 3

Kaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja mantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo silloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa takia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa ja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi. Hän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä huvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän koskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä usein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen ymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden rajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien arvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli hän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja nuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka mukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle kuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen lähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen täytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto sekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi oli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat valtiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi kohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman häntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää näitä heidän toiveitansa.

Hän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena tuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä toimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen jakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja kasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut myöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja osotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa.

"Minä petin heidät!" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan onnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui.

"Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!" vastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo viimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen. "Särkeekö päätäsi?" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallansa.

"Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi löimme päämme yhteen." Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö _sinun_ päätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että hänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen käytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä. Kuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän nimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa. Aateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi.

"Luuletko _minun_ pääni korkista olevan?" vastasi nuori kuningatar iloisesti. "Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat takaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen heitä!"

"Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne."

"Soutaa? Se on hyvä. Mistä minä veneen saan?"

"Andromeda on lastauslaiturin luona. Minä pyydän veneen Herman herralta."

"Hyvä. Sano, että minä oitis tahdon veneen ja kuusi soutajaa sekä kaksi merisotamiestä minua saattamaan! Miksikä ei Andromeda ole kulkenut kaupunkiin asti?"

"Me saimme aamulla aivan tyynen sekä vastavirran, joten oli mahdotonta päästä edemmäksi."

"No siis vene. Joudu! Jollei sinua uskota, niin ota tämä sormukseni! Mutta ei sanaakaan putoamisestani! Tuo ilkeä Tuima, minä annan ampua sen! Ei saa hiiskuakkaan asiasta, ymmärrätkö?... Odota! Hattusi ja oikea kenkäsi! Olen hukannut omani metsään."

Lukia on jo varmaankin arvannut, että se oli yön lapsi Hagar, joka oli käyttänyt Andromedan vastentahtoista lepoa hengittääksensä maa-ilmaa laiturin lähellä ja oli siinä sattunut joutumaan tuohon eriskummalliseen kohtaukseen. Ja Hagar oli oitis valmis. Avojaloin ja ilman hattua juoksi hän sotaprikille kuningattaren käskyä toimittamaan.

Tämä käytti aikaansa järjestämällä pukuansa niin hyvään kuntoon kuin tässä mahdollista oli, jotta hän siinä saattaisi esiintyä. Kristiina piti yhtä paljon huolta kuninkaallisesta arvostansa, kuin hän oli välinpitämätön vaatetuksestaan, milloin ankarat seura-elämän tavat eivät sitä vaatineet.

Siivoaminen oli niin kömpelösti ja kiireisesti tehty, kuin odottaakkin sopi prinsessalta, joka ei ollut tottunut, auttamaan itseänsä eikä sitä paitsi huolinut siitä miten se onnistui. Hame pantiin kiinni ja rypyt oikaistiin muutamilla kiireillä käden silityksillä, mutta siihen jäi kuitenkin sinne tänne joku heinän korsi tahi lehti, joita metsässä oli tarttunut kiinni. Hiukset sidottiin niin hyvin kuin hätätilassa kävi laatuun. Hagarin hattu ja kenkä sopivat mainiosti, mutta kengässä oli sen ajan tavan mukaan korko, ja Kristiina ei kärsinyt korkoja. Empimättä otti hän jahtiveitsensä hameentaskustaan ja rupesi leikkaamaan korkoja kengistä. Hän koetti juuri par'aikaa tuota vaivalloista työtä toimeen saada, kun Hagar palasi Herman Flemingin parissa.

"Vene odottaa teidän majesteettinne määräyksiä", ilmoitti Herman herra tehden kunniaa kankean merimiehen tapaan.

"Hyvä, minä olen oitis valmis", vastasi kuningatar huolettomasti tervehtien. "Auta minua sinä... Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu keksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti kuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi, mutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän ponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa merimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois paikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi mukana."

"Nyt saatan kulkea", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä kenkäänsä. "Kas tässä, avojalka!" Hän antoi Hagarille kultarahan.

Hagar tunsi itsensä nöyryytetyksi.

"Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan Norrköpingin köyhille", vastasi hän.

"Oletko sinä ylpeä?" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen silmäyksen ylpeytensä kilpailiaan.

"Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin", vastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen sormuksen.

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin käsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. "Minä olen hukannut _Tacitukseni_", sanoi hän.

Fleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle. "Tässä on Tacitus", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja katsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän oli nähnyt Andromedan keulanko kassa.

"Mutta tämä ei ole _minun_ kirjani!" huudahti Kristiina. Tuo roomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa.

"Suokaa anteeksi", sanoi Hagar, "se on minun." Jos hän tässä hetkessä olisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat he taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä anteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua. Mutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen sanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta.

"_Sinäkö_ luet _Tacitusta_?" kysyi kuningatar; -- saman kysymyksen oli Fleming tehnyt.

"Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein", vastasi hän kyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja lyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen vaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta kokemuksestaan.

"Sinä saatat seurata minua kaupunkiin", sanoi hän, ollen silmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. "Minä tahdon nähdä, mitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta."

Nähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar askeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti, soudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla merisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille suotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin vähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään koskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian kuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla laineilla.

Presidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä syödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä, kun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli lastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan. Mitäpä he tekisivät, näin _deshabillé_, jokapäiväisissä puvuissaan kun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät juuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen keulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona Bråvikin laineilla.

"Se on Hagar!" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta myöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi.

"Hagar? Mahdotonta", vakuutti presidentti.

"Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan ruoalle."

"Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa", sanoi presidentin rouva.

"Täällä tulee Pape... Noh?"

"Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata hänelle kenkäparin", -- selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen saavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden.

Presidentti ei saattanut olla hymyilemättä. "Sofia", sanoi hän puolisolleen, "minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt nuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut ja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin tunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar ja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista leikkiä... Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme Norrköpingiin."

3. Spartalaisia.

Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... olen tehnyt ensi kokeeni tänään.

Paitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen kuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta elämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei enään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se nuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa oli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä kruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta hän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan hoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen henkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei saatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden, Torstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen liittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä Kristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se huomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi kuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta täydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä nuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa.

Norrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee Bråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten itägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin, kuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta pikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta olivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen kuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar oli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen edistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli hänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar Beata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä orpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti Ebba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja hyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja tehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja kyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista rautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin. Vihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin pantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki.

Miten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka jahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea ja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui satulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä ei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti metsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka.

Kun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta. Ei se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä jalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään olevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun jännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä ja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan luuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin avulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin varrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui.

Täällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti hänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla perheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös, ja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui tätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan. Koko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun metsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren putoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta sitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut epäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa. Sen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei kukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi suonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita raamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa ohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut. Ei kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan tullut rangaistuksi.

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli myöskin levottomuudesta ja pelosta varsin pahoin voipa. Ne molemmat kammarineitsyet, jotka seurasivat mukana kuningattaren lähintä palvelusta varten, olivat puolikuolleina kovan ratsastuksen ja pelästyksen takia. Tuima oli löydetty syömässä eräällä metsänrinteellä. Kummallisia huhuja kulki suusta suuhun. Kersti röökinä oli viety peikkojen luolaan, tahi vaivoin päässyt sissien kynsistä. Hän oli tullut lumotuksi, -- "muserretuksi", kuten sanantapa kansankielellä kuului. Metsästäjien muistiin johtui nyt se vieras tyttö, joka heitä oli saattanut harhateille Åbyhyn ja he pitivät häntä jotenkin epäluulon-alaisena. Häntä tuli kuulustella. Mutta mistä hänen löytäisi?

Häntä ei kaukaa tarvinnutkaan etsiä. Ei kenelläkään ollut aikaa muistella Hagaria. Tuntemattomana vieraassa maassa, ei hän uskaltanut tunkea kuningattaren asuntoon, vaan istui talon portailla odottaen uusia käskyjä. Siinä Sven Akselson hänen näki ja tunsi. Hän kyllä vielä muisti, että Tuima oli pelästynyt siinä paikassa, jossa tyttö oli seisonut pähkinäpensaan luona.

Hagaria äkkiarvaamatta valmistaumattomana kyseltiin, mutta hän ei vastannut mitään. Hän muisti kuningattaren hartaan toivon, että hänen seikkailunsa ei tulisi tunnetuksi sekä salasi järkähtämättömänä kaikki muut asiat, paitsi sen, että hän oli saanut käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin.

Hän vietiin Beata rouvan luo, joka luuli häntä suomalaiseksi kammarineitsyeksi. "No niin", sanoi tuo ankara rouva, saatuansa Hagarin henkilöstä ne tiedot, joita hän luuli tarvitsevansa. "Sinä olet suomalainen, sinä? Tiedätkö, mitä sinusta puhutaan? Sanotaan, että sinä olet velho, ja olet käyttänyt pahoja juonia. Mutta tiedätkö, miten velhoja rangaistaan? Niitä vitsoilla ruoskitaan ja lavalla poltetaan. Ajattele sitä, sinä ilkipintainen elävä; älä valehtele, vastaa kysymyksiini! Mitä Kersti röökinälle metsässä tapahtui? Mitä varten hänen hevosensa tyhjin satuloin löydettiin? Miksikä Klaus herralle valehtelit, että röökinä oli ratsastanut Åbyhyn päin?"

"Minä luulin metsästäjien tarkoittavan hänelle jotakin pahaa", vastasi tyttö viimeiseen kysymykseen sekä oli toisiin puuttumatta.

"No, entä sitten! Minä tahdon tietää mitä varten röökinä on haavoitettu, ja kuka häntä on haavoittanut."

"Hän on ehkä puita vasten loukannut itsensä. Siellä Kolmordenin metsässä on vaikea ratsastaa."

"Turhia puheita! Sinä tiedät enemmän, kuin tahdot ilmoittaa. Saanko vastauksen vai enkö?"

Hagar oli vaiti.

"Akselson, tuo vitsa!"

Akselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen aikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. "Noh", sanoi Beata rouva tarkoittavasti, "saanko nyt vastausta?"

Hagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua siitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei Dordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä kävivät tuhatta hullummiksi.

"Apollonia", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka uteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten siitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, "avaa tytön hame ja paljasta hänen hartiansa!"

Apollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen, joka oli seinän ääressä, ja huusi: "Koetappas koskea minuun! Minä olen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole oikeutta kuulustella ja kysellä minua!"

Kuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa hoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva mietiskeli. "Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää tutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu. Sinä siellä", lisäsi hän tytölle, "muista piiskuria! Ja muista polttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon! Kyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä puolestasi tehdä saatan."

Hagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin, jonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja suljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin nöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta rakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan saattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että valtiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka kuningatar oli rukoillut hänen puolestaan.

Kristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen kiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista. Ebba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. -- "Kärsitkö kovin?" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli haavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi korkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken olivat.

"En yhtään", sanoi Kristiina. "Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin ennen teitä."

"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana, Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi. Miksikä sinä meistä ratsastit pois?"

"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten... minua halutti itse olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua nalkuttavat."

"Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?"

"Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua kynsäissyt."

Ebban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan mahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi, Beata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää kuumesairasta puhumasta.

"Lääkäri", kuiskasi hän Ebballe, "tahtoo tietää, mihinkä ja miten kuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?"

"Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen", vastasi Ebba Sparre viattomasti.

"Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan tempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä puhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan."

Ikään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua, että valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta tapaamasta.

Tuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen aikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset harmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui vielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies osasi käskeä: hänpä oli "se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen aikakautensa) pyöri"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti rakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä ainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta nuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle vielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän puhui "suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle".

Valtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan ajattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä ilmoittamaan.

"Minä havaitsen", sanoi hän, "suurella mielipahalla teidän majesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten vahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään voi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt onnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita ja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea persoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan löydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että se olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä joll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee teidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne olette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut pahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse kärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen, että piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta varten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille rakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän suuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä, kuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen hallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan."