Part 21

Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista, likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu."

"Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana."

Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta, läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi ylivallan takia.

Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen uutisia sotakentältä.

"Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat, että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin istuimelle.

"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän kanssanne."

Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen) alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi, kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat joukot takaisin.

Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen juutalaisia.

Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden, sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.

"Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta, verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella sotakentällä.

Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä. "Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä, joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään... Thamarilla on vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään..."

"Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin. Antakaa minulle Thamarin veri!"

Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen.

"Nureksitko sinä?" sanoi hän. "Jos jotakin löytyy, josta minä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän kärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä kärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän voittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on epätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata saattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille on perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta he nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät toisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee. Jos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin, pitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat rukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat Midianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän porttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian raskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen päivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun pitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit takaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet rakentava Jerusalemin portit!"

24. Elämää koskevia kysymyksiä.

Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se!

"Minä en tunne enään Kersti röökinää", sanoi rouva Beata Oxenstjerna veljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken olivat. "Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme tuosta suomalaisesta noita-elävästä."

"Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa." vastasi valtiokansleri. "Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy luonnollisesta sisällisestä laadusta."

"Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän mielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu."

"Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä neidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi, että siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä löytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?"

"Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän edes Ebbastakaan huoli, kuten ennen."

"Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni olisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen lemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta. Oli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö Hagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka tulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren ja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!"

"Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?"

"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä."

"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?"

"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?"

"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi."

Valtiokansleri kohotti olkapäitään.

"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa, eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!"

Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan. Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas, mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät, mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet. Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi. Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä. Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti, että valtiomiehet olivat ihmeissään.

Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi. Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä Cecilia Waasan aikoja.

Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana, vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta. Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun (Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto, jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan" ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone, koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki linnan läheisimpään ympäristöön.

Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat lentäneet Itämeren eteläpuolelle.

Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.

"Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa. Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?"

"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?"

"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua lahjoittaisi Nassaun kreiville..."

Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta, kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:

"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä suostut..."

"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret miehet... aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei ole parempi kuin nuo muut, Maria."

"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua kohtaan on hän kuten vaha."

"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria, että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen pystynenäisen kammaripiian edessä."

"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa."

"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani, Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan, täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!... niin silloin -- Ei, Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin tahtoisinkin."

"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari! Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen kunniansa."

"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies? Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?... Suo anteeksi, Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän. Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa? Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?... Tahtoisin kovin halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin..."

Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni lohduttaen kuiskata:

"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään muuta kuin sinua itseä."

Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.

Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.

"Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä tarvitsen enemmän ilmaa."

He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla. Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.

Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman suuri aurinko, jonka valovoima -- jos saa uskoa uudemman ajan laskuja -- on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.

"Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä... Mimmoistenka tähtien alla syntyi Kaarle Kustaa?"

"En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä."

"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista. Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo."

"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora kivien ylitse."

Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.

"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih... täällä on kylmä tähtien alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä, kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin, taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää..."

"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä."

Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin, miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle iltamainingille:

"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä mitään kruunua!"

"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka jalkojemme alla on? Ah, Kristiina..."

"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen."

"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan."

"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!"

"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua."

"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi, että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko täällä joku, joka meitä kuuntelee?"

"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä; ne eivät meitä kuule."

"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja kuiskasi:

"_Minä rakastan häntä_, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen pitävä lupaukseni."

"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot."

"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?... Hyvää yötä, Maria!"

"Hyvää yötä, Kristiina!"

Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.