Part 20

Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus... Mitä nuo sanat merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!... Eikö Kersti röökinällä ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä _niinkuin_ itseänsä, mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti. Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä, kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä, uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian vuoksi... Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!

Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin, jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua... Kesken sitä, jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli häntä viluttanut...

Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä... Ja kun hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen, seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli _se_, ett'ei hän löytänyt itseänsä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset, jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat. Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen? Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon, hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he. Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä...

Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan, jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute, olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:

"Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle. Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana. Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen, meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse. Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin. Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin. Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit

Urban.

J. K. rake sanoo tule tänne Hagar."

Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.

"Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta."

Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti, leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:

"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää itseni."

23. Regensburg.

Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!

Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin. Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70 vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi, jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen, ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban: "Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben Zevi: "Madridissa."

"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.

Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa, suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.

Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista, jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin silmiensä valon.

Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan, sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla. Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa, täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa. Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen: Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi. Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."

Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä, hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa. Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä; hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa sinua!... Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.

Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä, ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana, ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa. Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin suuttuneen iso-isänsä luo.

"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90 vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"

"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.

"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen, samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen, poikani; tämä on kunniakas erokirja."

"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi, kuin Torstensonin oppilaaksi.

"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän pimeällä arestilla."

Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys, jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa, ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan, jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui, kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia, riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi tilaisuus ilmaantuisi.

Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:

"Nouse, sinä olet vapaa!"

Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos vankeudestaan.

"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"

"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi. "Laske minut ulos!"

"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"

Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi hänen tiellään.

"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.

Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.

"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.

Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä. Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin. Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista vuotiaaksi.

"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei enään ollut mitään kiirettä.

"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri, mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä, sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö, mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan meille alammaiset?"

Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa. Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa täydelleen menestymään.

"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta. Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla, ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen... et saata uskoa, kuinka kiitollinen tahdon olla!"

Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen. Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja määräämään.

"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani, mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika, sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä takaisin!... Sinä et osaa kirjoittaa?"

Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea. Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten unohtunut.

"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua konttoorissani."

Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi sitten rukoilla Joaksen puolesta.

"Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?... Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni. Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli! Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa. Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia: he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei sanaakaan enään Joaksesta!"

"Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.

"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat."

Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa, mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.

Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna Rachelin kahleisiin.