Part 2

Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta. Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.

Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse. Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen, ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi? Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli? Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun, tähtien löytölapsen.

Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti, jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- "Vastaa minulle, sinä, sillä sinun täytyy se tietää!..." Tähti katseli häntä, se ikään kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin...

Tähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan tytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle:

Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit. Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen sinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi, sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta on väärinkäytöstä! Hyvästi!"

Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren harhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä porraskäytävässä.

2. Kolmordenin metsässä.

He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet.

"Tänne päin! _En avant!_... Tuolla... katajapensaissa!... Akselson, riennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki he jäävät jälkeen!... Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se olisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa olisi sitä varjoamassa olleet... Houkuttele Bella tänne, aja se ulos!... Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä, kun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä... Mitä? Sinä et näe mitään?... Tuossa... tuossa! Ammu!... Sivuitseko? Ampua lukinverkkoja!... Se katosi kivien väliin... _Adieu, mon plaisir!_"

Kahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin, kuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn kellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä olevasta metsämäestä.

Puhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten ja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan; hajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti ratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen hevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen etujalkansa nyrjähyttänyt.

"Mikä nyt Caballero?" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista ontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli kadonnut. "Sinä et tahdo, sinä? Mutta _minä_ tahdon!" Ja hän pani malttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon _minä_ sanaan.

Taaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti, että vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut satulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan kerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet tarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon eläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään eteen päin.

Hän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun ratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni.

"Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa", ilmoitti ratsumies kunnioittavasti.

Kohotettu ruoska laskeutui lyömättä ja ratsastajatar vastasi naurahtaen, siten peittääksensä, että häntä vähän hävetti:

"Ontuuko se? Mikollapa tänään on onni. Koko luonto on pukenut itsensä sen keltaiseen pukuun ja katso, nyt on se purrut hevostani jalkaan! Missä ovat koirat, ja missä metsästäjät?"

"He seurasivat koiria, jotka ajoivat jäniksiä, kun armollinen röökinä näki ketun ja poikkesi äkkipäätä sivulle päin. Armollinen röökinä ratsastaa niin, ettei kukaan helposti armollisen röökinän jälkiä seuraa. Minä satuin olemaan lähimpänä."

"Hyvä, Akselson. Mitä nyt Caballeron teemme?" sanoi tyttö, joka annettuaan ohjat ratsumiehelle, heittäytyi huolettomasti alas sammaltuneelle kivelle, jolloin hänen rintansa vielä vuoroon kohoutui ja laskeutui kovan ratsastuksen vaivasta.

"Klaus herra ja metsästäjät ovat varmaan kuulleet laukaukset", vastasi ratsumies, "mutta vielä kuluu aikaa, ennenkuin ennättävät tänne. Suvaitseeko armollinen röökinä olla niin alhainen, että ratsastatte minun hevosellani? Tuima tottelee kyllä ohjia ja kuljettaa niin kevyesti kuin riippakeinu. Minä vaihetan satulaa ja talutan Caballeron kaupunkiin. Se saa varmaankin seisoa viikon tahi pari tallissa."

Nuori tyttö kurotti kättään ottaaksensa pihlajamarjatertun, joka riippui siinä lähellä, maistoi marjoja, mutta havaitsi ne happamiksi ja viskasi ne pois. Hänen eloisat kasvonsa sävyt saivat ilvehtivän muodon.

"Vai niin! Sinä luulet että Klaus herra minun löytää, kun hän on kuullut laukaukset! Mutta _jollei_ hän minua löydä? Minä otan hevosesi, Akselson... ei, sinun ei tarvitse vaihettaa satulaa... ja ratsastan yksin kaupunkiin. Taluta Caballero, minnekkä haluat. Ja kun tapaat meidän metsästäjämme, niin sano heille, että olet minun löytänyt satulasta alas viskattuna ja kuolleena jossakin vuorenrotkossa. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ketunjahdissa? Niitä kyllä löytyy, jotka _te deumia_ veisaavat sen uutisen takia. Ole totinen vain ja näytä surkealta ja purista muutamia valekyyneleitä silmistäsi... Ah, tästäpä tulee äärettömän hauskaa; sinun täytyy sitten kertoa minulle, millä tavoin he irvistelevät! Oiva henkivartiasto! Ranskan kuninkaalla ei ole parempaa. Niin, tee siten, Akselson, sinä saat kultavitjat, jos pelästytät heidät järjeltään."

"Ei armollinen röökinä saata yksin ratsastaa kaupunkiin tuon poluttoman metsän läpi, ja minulta saattaa pääkin mennä siitä hyvästä", uskalsi huolestunut ratsumies vastata.

"Sinun pääsi? No entäpäs? On niitä päättömiä ihmisiä Ruotsissa ilman sinuakin." Ja tyttö nauroi niin hurjan iloisesti, kuin ainoastaan viidentoista vuotiaana nauretaan.

"Jättäisinkö minä armollisen röökinän yksin!... Kolmordenista mainitaan yhtä ja toista, kuten jokainen tietää. Ihmiset sanovat, että kun täällä on pimeätä, niin kuulee nimeänsä huudettavan jokaisesta pensaasta ja auringon paistaessa sissit täällä reutastavat... Se, joka tänne metsään tulee, ei helpolla takaisin pääse... On mahdollista, että hän löydetään rämeikköön kaivettuna."

Tyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin hymyilevänä, ruoskaansa.

"Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?"

"Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi lännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie kaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma, ja ainoastaan eksyttäviä polkuja..."

Vastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen olallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli aikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen arvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen satulassa Norrköpingiin.

"Vaiheta satulat!" määräsi hän ja astui alas jälleen.

Ratsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren hallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle päin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen toisti entisen käskynsä.

"Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon! Ja ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota kerrot! Ajattele kultavitjoja."

"Hän kuollut vuorenrotkoon!" matki sotilas harmissaan. "Onko hän hassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen on metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti rautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut hänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon _causasta_, kuten Klaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä keltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun koiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää saisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan, koska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani ennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni, ennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä pannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!"

Sillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään metsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen seikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi. Kolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa, Keski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli Södermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas Bråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan asuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi todellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä hiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista.

Oli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma oli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat raivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar jatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen saksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä hänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia. Hän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen sydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä maltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä, ilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa maailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän päivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton oikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen yksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä hän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen kenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa.

Jos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut katselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita seutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka, jonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä ja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten ohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti esiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet. Hän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei käynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät, kun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi etsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi laukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä hän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa kävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä hän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi puunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista jotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa ajettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen kiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta hänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa tuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä hän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi.

Hänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä, katosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon, tullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella puolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta eipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei latoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi polun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten luita? Ratsastajatar nauroi taas, -- hän nauroi usein. Akselson oli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut vähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia.

Silloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas oli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut metsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä, elävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi ymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään tapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää, heidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta. Hän ratsasti kiireemmin.

Metsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua ei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä puitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana.

Nyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi. Ei näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi rannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä hankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli tyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo vähän matkan päässä metsästä.

Hän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse hopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika häntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi tyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja tuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli hänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni sysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä hämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä takaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan ja jatkoi kiireistä ratsastustansa.

Metsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo. Hetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä ja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä kiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten kuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman.

Silloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka kimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen välkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä kaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa. Tämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin ennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse piiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille soisi.

Hän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa äkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään oikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta ei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja putosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten hän itsekkin, nuori tyttö.

Putous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt kopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä. Ratsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen jalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti ja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta.

"Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?" Ja noita harmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan lyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan.

Tuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään, suuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. "Ja sinä siinä, -- lyötkö sinä minua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?" huudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi ruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta ruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti.

"Koetappas lyödä minua vielä kerta!" sanoi loukattu uhkaavalla äänellä.

He seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää vasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden välisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät, uskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla, säihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja sisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli tuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa ilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka heidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka yhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin pitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän etevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus, joka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi.

Akselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen. Oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei laineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä tyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä.

"Piilota minua! Piilota minua!" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja samassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän lapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura häntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt joutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin eriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka peitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana, mutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman piti.

Ajotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan loistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä. Näitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa kammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni hevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja pelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen. Koko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja metsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi antanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja olivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista.

"Oletko nähnyt kuningatarta?" kysyi etummainen ratsastaja pähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä.

"En", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se oli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. "Kuningatar? Miksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?..."

"Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse", lisäsi tuo ylhäinen herra samalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen.

"Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle päin", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle kumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta.

"Hyvänen aika, oliko se hän?" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä hämmästyksellä. "Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin."

"Mutta Tuima on tässä pelästynyt!" toisti Akselson yksipäisesti. Häntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet laukkasivat eteen päin.