Part 19

Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja vakavan henkilön kanssa.

"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista, joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän, että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.

"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas; hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi. Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin, vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat, etkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en _minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään. Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"

Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:

"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin, joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"

"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."

"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi! Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi, kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi, sitähän en milloinkaan saata..."

Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.

Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.

Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.

"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.

"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"

22. Riseberga.

Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.

Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri. Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella, heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista: voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli upoksiin ammuttuna.

Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa. Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut. Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas Kristianin suosikkien puolelta.

Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi, aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.

Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle Oxenstjernan puoluelaisista.

Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell, olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar pääsi ottotyttäreksi.

Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle. Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat. Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa, merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.

"Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan. Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa, raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön."

Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään, ratsastaaksensa Tukholmaan.

Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse, sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä, miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva, joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä, vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta? Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti seuraaman.

Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan, jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.

"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?" kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.

Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.

"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä punaista kärsisi?"...

Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki: paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei ollut epäsuosiollinen:

"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on röökinän palveluksessa opetettu."

Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen, ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot, viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä tuttavallinen kuulustelu.

"Olet syntynyt Suomessa?"

"Olen, armollinen rouva."

"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi pyysit eroa hänen palveluksestaan?"

Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän oli hovipalvelukseen kyltynyt.

"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut latinaa ja monta kirjaa?"

"Olen, rouva äitini."

"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?"

"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."

"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"

Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua vastasi hän:

"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita johtavat."

Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista, rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.

"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen kysymys.

"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."

Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:

"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"

"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."

"Se on _yksi_ tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?"

Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti kierrellä ja vastasi:?

"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme _kuten_ itseämme."

"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä? Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa. Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?"

"Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut jalansijaa.

"Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa. "Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?"

"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan."

"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa tehdä, kynttilöitä kastaa..."

"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan."

"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä? Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään pitänyt."

"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia kutovat."

"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon, että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana, jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin. Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat, että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä. Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan, tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan, Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne. Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen kaksinkertaisesti takaisin!"

Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.

Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:

"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä, paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain, mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään. Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina. Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi, joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain! Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu, toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa. Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi, rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun tuntemattomaan pohjaan: -- sinä et ymmärrä rakkautta!"