Part 17

"Röökinän suomalais-velho. Joka ihminenhän sen tietää, että tuo noita tänne lensi korpinhaamussa ja istahdettuaan Kolmen kruunun tornille muuttui neidoksi. Tuo on nyt juuri sama otus, tuolla, joka kaikki tietää ja osaa kaikkea. Kun röökinä jotakin tahtoo tietää, sanoo hän pull pull, ja silloin tulee suomalais-velho ja opettaa häntä lukemaan Jumalan sanaa takaperin. Ei kummakaan, että röökinä on niin hirveän oppinut. Mutta nähkääs, korpinsiivet kasvavat aina yhäti hänen selässään; silloin velho sanoo: mutta tutta, ja ne piiloutuvat jälleen hänen hameensa liivin alle... niin kauan kuin tätä nyt kestää; ei suinkaan kauankaan kestä, ennen kuin saumat ratkeavat... Hoh, varjelkoon, siinä paha on, kun pahasta puhutaan!"

Hagar astui sisään hovipuvussaan arillaan ja vastenmielisesti; hän ei saattanut kieltäytyä kuuntelemasta vanhaa suosiaansa. Kun hän havaitsi seuralaiset, päätti hän käyttää suomen kieltä, johon hän äsken uudestaan oli harjoittamalla tutustanut itsensä. Tullimies käytti suomea toisena äidinkielenään ja keskustelu kävi nyt tällä kielellä, ikään kuin todistuksena hameenliivin alla olevista korpinsiivistä.

"Suokaa anteeksi", sanoi tuo pahassa maineessa oleva tyttö, "minulla on ainoastaan muutama minuutti vapautta; kello seitsemän alkaa palvelustuntini. Saatanko olla teille joksikin avuksi täällä Tukholmassa?"

"Se nyt on niin", sanoi Lydik Larsson nöyrästi ja katsellen ihastuksella onnenlasta, "että Betty on kyllä kodikas vaimo, mutta nähkääs, armollinen neito, 'vuosi ja laps, parhaana kaks', sekä sakot kruunulle, pienet sivutulot ja huonot ajat... Minä haen avonaista tullimiehen virkaa Turussa..."

"Onneksi olkoon!"

"Niin, jos neiti Hagar tahtoisi suosiollisesti antaa pienenkin tuuppauksen onnen pyörälle vanhan palvelian hyväksi, saattaisivat kyllä ansiot tulla armollisen röökinän ylhäiseen huomioon."

"Nyt he puhuvat noidankieltä", kuiskasi kalastaja-akka naapurilleen. "Näkeekö rakas isä kupuraa hameenliivissä oikean lapaluun alla?"

"Pyydättekö, että puhuisin röökinälle Turussa olevasta avonaisesta virasta?"

"Sehän olisi nöyrin tarkoitukseni Betyn ja lasteni tähden."

"Se ei käy laatuun. Pyytäkää yhtä hyvin minua siirtämään Tuurholmaa Ritariholmaan! Röökinällä ei ole virkojen kanssa mitään tekemistä eikä minulla ole mitään tekemistä röökinän suosion-osotuksilla."

"Minä luulin", vastasi Larsson, loukattuna Hagarin puheesta, jonka hän katsoi epäsuosion ja kiittämättömyyden osotukseksi, "minä luulin, että köyhä kruunun palvelia olisi suosiollisessa muistissa entisistä ajoista..."

Hagar häpesi. Hänen vastauksensa oli ollut kylmä ja kieltävä.

"Enpä unohda, rakas Larsson", lisäsi hän lempeämmällä äänellä, "että te kerran olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Te minulle annoitte kirjoja ja annoitte minun lukea Pietari Luthin johdolla. Missä hän nyt on? Ja elääkö _Cannabis_?"

"Lankoni Luth on nyt vihitty papiksi ja aikoo sotapappina lähteä sotaan. _Cannabis_, tahi Cambis, joksi kansa häntä nimittää, pitää yhä vieläkin koulua Hertonäsin kiville."

"Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?"

"En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja pettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä syksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään, niin saan kertoa Dordeille... että ajat ovat muuttuneet."

"Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen leipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen torpassa, kuin..."

Hagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa ja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni kultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut menemään, ett'ei muistanut minne.

"Kyllä lähetän enemmän", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta vähäpätöisestä lahjasta. "Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa on? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla röökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille."

Hänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän sydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli saanut kokea.

"Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä", vastasi hän puoleksi lepytettynä, "vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän matkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa, tuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja minä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa presidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin silloin heti, että hän oli parempaa säätyä."

"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?"

"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta kummallisesta asiasta."

Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.

"Vähällä piti, ettei sauma ratkennut", kuiskasi kalanmyyjä-akka. "Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta? Pois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän kaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen..."

Johannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä kunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan hänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja kirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa kilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä.

"Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä kalliolle lankeeman", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen opettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti keskustellen. "Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta kertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee. Minä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa niin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta saattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän kunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan? Eikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?"

"Suokaa anteeksi rohkeuteni", vastasi piispa. "Tämän päiväisen tekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on suurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti köyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat maan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille sanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle korkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie maahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää paheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä tiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen mielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita suuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja purjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee olla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa, ja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla, jonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja itsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille huutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on ainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja, vaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla."

Kristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi hän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi:

"Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni luona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin suoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun... kentiesi paremmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni eteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni kohotakseni."

Hän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo seitsemäntoista-vuotias Kristiina... olla nöyrä kohotaksensa.

20. Tuhkimus.

Hänestä ei tullut oikeata prinsessaa.

Nuoren miehen lupaukset, viinamarja-mehun vaikuttaessa, ovat kuten kastemadot, jotka kömpivät päivän valoon sateella, mutta vetäytyvät takaisin maahan selkeällä ilmalla. Kustaa Kurki oli matkustanut Saksanmaalle isänsä luvalla, koettamatta viedä Hagaria mukanaan. Hagar uskalsi taas näyttäytyä entisen suojeliansa kodissa.

Oli iltapäivä; presidentti Kurki oli lähtenyt ulos. Hagar astui armollisen rouvan työhuoneeseen, ja havaitsi hänen toimivan rakkaassa työssä, hän nimittäin leikkasi omakätisesti pieniä vaatteita uudelle odotetulle perilliselle. Poikapuoli Gabriel, 13 vuotias ja ylioppilas Turussa jo 11 vuotiaana, pesi ruostetta pois kahdesta vanhasta romalaisesta rahasta, jotka kuuluivat hänen rahakokoelmaansa. Omat tyttäret Kaarina ja Märta pitivät kiinni äitinsä hameesta ja estivät häntä työssään.

"Mamselli", sanoi armollinen rouva opettajattarelle, "pitäkää huolta lapsista; he saattavat loukata itseään saksilla!"

"Ei, ei, Hagarin pitää puhuman meille satua!" pyysi kiihkeästi nelivuotias Kaarina.

"Kerro heille jotakin, niin jättävät minut rauhaan!" sanoi äiti.

Ja Hagar kertoi lapsille Kaskaksen torpan metsästä, mitenkä korkea petäjä katseli juurellaan olevaa muurahaiskekoa ja miten maakotka liiteli korkealla ilmassa metsäkyyhkyjen pesien ylitse. Siellä oli suuri, sammalten verhoama vuori, jonka koloissa haltiat asuivat, ja kun kivellä koputteli vuorta, kilisi sen sisustassa ikään kuin hopea olisi helähtänyt. Vuoren juurella istui köyhä avojalkainen tyttö ohkaisessa hameessaan ja kaitsi lehmiä. Häntä nimitettiin tuhkimukseksi, sillä siellä oli metsänrinteessä tupa, jossa tuhkimuksen oli tapana istua takalla itseään lämmittelemässä, kun hänen oli vilu. Kun hän lehmien kanssa lähti ulos, sai hän kovan leipäpalan evääkseen; vettä hän sai lähteestä. Eräänä päivänä, kun hän ammensi vettä tuohisellaan, näki hän lähteen kuvastimessa pienen noitatytön, joka hänelle sanoi: Tahdotko tulla prinsessaksi, sinä? Totta kaiketi, sanoi tuhkimus, sillä hänen oli vilu ja nälkä. Mene siis vuoren luo, sanoi lähdetyttö, ja koputa seitsemän kertaa kivellä oikein kovaan. Kun olet seitsemän kertaa koputtanut, kysyvät haltiat sinulta, mitä tahdot ja silloin pitää sinun vastaaman: tahdon antaa teille vapauteni.

Äiti hymyili nähdessään lapsensa hämmästyneinä ja tarkkaavaisina. Nuori Gabriel katsoi pois rahoistaan ja tuumasi, että tuo oli kovin lumouksentapaista. "Eihän tuhkimus vain liene ollut niin tyhmä, että olisi vapautensa antanut?"

"Niin, sanoppas vain, eikö ollutkin tuo lumouksentapaista? Mutta niin teki tuhkimus. Hän meni vuoren luo, koputti seitsemän kertaa, ja kun haltiat kysyivät, mitä hän tahtoi, vastasi hän, kuten lähdetyttö häntä oli neuvonut. Silloin haltiat sanoivat: Täällä kasvaa vuoden vanha pihlaja. Leikkaa ensin rako pihlajaan. Leikkaa sitten vasemman kätesi pikkusormeen sen verran, että siitä tulee veripisara, pane sen jälkeen se veripisara pihlajan-rakoon, liitä rako kiinni ja solmia vahva nuora pihlajan ympäri. Silloin vapautesi on siellä niin kauan, kuin se pihlaja seisoo, ja silloin sinä tulet prinsessaksi."

"Tekikö tuhkimus niin?"

"Teki kyllä. Ja kun hän sanoi haltioille: nyt olen sitonut vapauteni pihlajaan, kuuli hän ilmasta kovan huminan, ikään kuin myrskyilman raivoamisen. Silloin suuri maakotka laskeutui alas, iski kyntensä häneen ja vei hänen meren yli kuninkaan kartanoon, ja sitten tuhkimus melkein tuli prinsessaksi. Mutta oikeaa prinsessaa hänestä ei sentään tullut, sillä reikä pihlajassa ei ollut niin kovaan kiinni sidottu, kuin sen olisi pitänyt olla. Siitä oli tiukkunut pienen pieni hitunen hänen vapaudestaan ulos, ja se oli tarpeeksi suuri estämään häntä tulemasta oikeaksi prinsessaksi, mutta ei kylliksi suuri vapauttamaan häntä haltioista. Ja nyt kulkee tuhkimus, joka puolittain on prinsessa, puolittain avojalka ja odottaa odottamistaan. Vuoden vanha pihlaja on nyt kasvanut suureksi puuksi ja siinä on kauniita, valkoisia, tuoksuvia kukkia ja punaisia marjoja, mutta mitä se tuhkimusta auttaa? Onhan hänen vapautensa sidottu, niin kauan kuin pihlaja seisoo. Hän odottaa tänään ja odottaa huomenna ja odottaa vuosia ja kuukausia pihlajan vanhentumista ja lahoamista siksi, että vihdoin armahtava tuuli sen puhaltaa kumoon. Mutta kauvan kestää aikaa, oih, sitä kestää kauan, kauan! Pihlaja on nyt ensimmäisessä nuoruuden kukoistuksessaan, ja tuo tuhkimus raukka tulee ehkä vanhaksi ja harmaaksi, ennenkuin pihlaja vanhaksi tulee. Miksikä hän vapautensa sitoi?"

"Mutta hänen pitäisi mennä sinne aukaisemaan sidettä", tuumieli Kaarina Kurki.

"Ei, hänen pitäisi mennä hakkaamaan pihlaja poikki", neuvoi nuori Gabriel.

"En tiedä, ehkä hän tekee jommallakummalla tavalla", vastasi Hagar.

Rouva Sofia De la Gardie oli vähitellen ruvennut satua kuuntelemaan.

"Mamselli", sanoi hän opettajattarelle, joka mietti sadun siveys-opillista tarkoitusta, "antakaa lapsille heidän illallisensa; heidän on aika mennä levolle. Ja sinä, Gabriel, vie tuo rahalaatikko-rohju pois kammariisi, se on täällä tiellä vain. Hyvää yötä, pienokaiseni!"

Turhaan Kaarina pyysi saada kuulla satua toistamiseen. Äiti oli hellä ja hyvä, mutta järjestys Kurjen perheessä oli ankara. Lapset suutelivat äitinsä kättä ja tottelivat.

Heidän mentyään, katseli rouva Sofia De la Gardie kertojaa äidillisesti tutkivalla katseella ja kysyi:

"Oletko sinä tuhkimus?"

"Välistä tuntuu siltä, kuin olisin", vastasi Hagar.

"Mikä sinun on, lapsi? Etkö ole saanut kaikkea? Eikö Kersti röökinä sinulle hyvyyttään tuhlaamalla tuhlaa? Etkö ole saanut oppia, jota sydämmestäsi olet halannut? Eikö sinulla ole ystäviä ja kaikkea, mitä rohkeimmissa unelmissasi olet toivoa saattanut? Mitä pyydät sinä vielä?"

"Vapautta", vastasi Hagar arasti.

"Lapsi, lapsi, ei löydy yhtäkään sellaista vapautta, +jota sinä pyydät. Kaikkien täytyy taivuttaa itsiänsä, kuningatarten samoin kuin muitten, niin, vieläpä paljoa enemmänkin. Vapautta täytyy meidän etsiä omasta itsestämme eikä ulkopuoleltamme. Vapaasta tahdosta taipua Jumalan ja ihmisten lain mukaan, olla itsenäinen ja kuitenkin itsekieltävä, kun velvollisuus niin vaatii, kas siinä todellinen vapaus; toista ei olemassa ole."

"Niin, teidän armonne... olla itsenäinen."

"Olla mitä parasta itsessämme löytyy, olla hyvä ja lempeä, tottelevainen ja kärsivällinen, alituisesti pyrkiä saavuttamaan suurimpaa täydellisyyttä. Sinä palvelet oppinutta ja suurilla lahjoilla varustettua prinsessaa, lapseni; hän on sinua kaikessa muussa etevämpi, paitsi yhdessä, jota _hän_ ei ole oppinut, mutta jonka _sinä_ olet saanut oppia. Kersti röökinän on täytynyt taivuttaa itsensä isänsä, äitinsä, tätinsä, vallanhoitajien, opettajien ja hovimestaritarten tahdon mukaan, mutta sitä hän ei ole tehnyt tarpeeksi kauan eikä kyllin ankarasti, voidaksensa itsepäisellä luonnollaan taipua kruunun alle. Hän on vähemmän vapaa kuin sinä. Sinua on köyhyys ja turvattomuus taivuttanut maahan asti, aina pienestä lapsuudesta saakka: sitä varten saatat nyt, vaikka ulkonaisesti sidottuna, olla vapaana, jos ymmärrät säilyttää parhaat ominaisuutesi. Hagar, minä pelkään, että olet tuhkimus, joka tahtoi tulla prinsessaksi. Sinussa on jotakin sekä syntyperäistä että opittua Kersti röökinästä."

"Tähdet sanovat sen."

"Niin, se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta minä sanon sinulle, mitä se oikeastaan on: se on _ylpeyttä_."

Hagar hillitsi sisällistä kapinoitsiaansa ja oli vaiti.

"Sinulla on kylliksi päätä käsittääksesi minua, mutta onko sinulla myöskin sydäntä uskoaksesi minua? En sano, että sinun aina olisi pitänyt jäädä köyhään, palvelevaan asemaan, mutta onneksi ei ollut, että tulit hoviin. Prinsessa, joka ei ole oikea prinsessa, on vielä halvempi kuin hänen kammaripiikansa. Mitä on, sitä pitää olla kokonaan. Puolinainen ihminen on mitätön kappale. Lapsi raukka, käsitätkö itseäsi? Sinä et ole haukka etkä kyyhkynen, sinä olet toisen pesään pantu käenpoikanen, ja tahdot lentää kotkansiivillä. Kersti röökinä ei muuksi kelpaa kuin kuningattareksi: ota häneltä pois kuninkuus, niin hän ei osaa edes sukkaa kutoa. Jos nyt sinä, joka et ole kuningatar, tahdot olla hänen kaltaisensa, niin ethän silloin ole mikään."

"Vendela Skytte ei myöskään ollut kuningatar."

"Noh, mene sitte naimisiin kuten hänkin ja tule ymmärtäväiseksi emännäksi! Tuhkimus tekee viisaasti, jos hän seuraa Kaarinan neuvoa ja aukaisee siteen, eikä Gabrielin neuvoa, hän kun käski hakata pihlajan kumoon. Tahdotko muuttaa meille, vai tahdotko tulla juutalaiseksi?"

"Teidän armonne on ollut hyvä minulle... teidän armonne on ollut minulle parempi kuin äiti... mutta täällä minä aina olen puolinainen."

"Niin, niin, minä tiedän, mutta se aika saattaa tulla, lapseni, jolloin puolinainen tulee kokonaiseksi", sanoi Sofia De la Gardie liikutuksella, joka osotti, että hän vähitellen oli suostunut miehensä tuumiin Kustaan tulevaisuudesta. Syntyperää lukuun ottamatta ei tuo ylhäinen Kurjen perhe saattanut toivoa rikkaampaa eikä esitettäväkseen sopivampaa miniää.

Presidentti palasi ja puhui puolisolleen jotakin kahden kesken. Hän oli kovin pahoillaan eräästä uutisesta, jonka hän äsken oli kuullut neuvoskunnassa. Valtiollinen salaisuus, joka oli erittäin tärkeä, oli tullut ilmi, ei tietty miten eikä kenenkä kautta. Eräs neuvoston päätös, josta oli suljettujen ovien takana keskusteltu ja ainoastaan neuvoston jäsenien ja kuningattaren läsnä ollessa, oli samana päivänä kerrottu vieraan vallan lähettiläälle, jonka vähemmän kuin kenenkään muun olisi tullut saada siitä vihiä.

Se varma tieto, ett'ei edes hallituksen salaisimmissa neuvotteluissa oltu turvattuna palkattujen urkkijain vehkeistä, oli hämmästyttänyt kaikkia. Nyt tahdottiin käyttää kaikkia keinoja, millä vain olisi mahdollista päästä kavaltajan jäljille ja saada häntä kiinni. Jollei tämä onnistuisi, olisi valtakunnan turvallisuus alttiina ja sen lisäksi tulisivat neuvoskunnan jäsenet epäilemään toinen toisiansa ja poissa olisi se yksimielisyys, josta valtakunnan onni riippui.

Enempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella salassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä tämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian IV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista, oli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti kestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka sitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin oli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot olivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä, oli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava; mies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon. Mutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12 päivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä sotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen ministerinsä Wibeä tahi vakoojaa?

Presidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden Hagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen odottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään kärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä? Tuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa kihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli nyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi, mutta syntyperä, syntyperä!

"Älä ole huolissasi", vastasi presidentti, "minä olen keinon keksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi Suomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt huolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut tulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään rikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on pää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on laamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten tiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen ottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka minä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa, hän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy, jonkunlainen sukulaisuus -- ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa aatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi meidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin itsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä hovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin: se ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet tuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän itse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain Ryningiksi."

"Entäs juutalainen?"

Presidentti kohotti olkapäitään.

"Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen suosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti vahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt... Hagar!"

Presidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä niistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin.

"Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen", sanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle. "Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota hän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa."

Hagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi, että vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli enemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei kukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi tietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar kumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä.

Kasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti tuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen ja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut oikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa, mikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti kasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi halusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja lapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä tulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti ja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä sodasta.

"Tiedätkö", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä, joka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen tyttärekseen, "tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on Tukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti todistukset sinun syntymisestäsi?"

"Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa, minä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa."