Part 16

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", jatkoi kirjuri, niin loukattuna, kuin tietysti ollaan, kun nähdään kultakasan lakastuneiksi lehdiksi muuttuvan. "Tämä koskee Ruotsin ja Tanskan välistä sotaa; minä luen sen valtiokanslerista yhtä hyvin kuin kirjasta. Sitä paitsi minulla on omat urkkiani. Eräs vanhan De la Gardien kirjuri on kertonut, että valtiomarski laatii katselmusluettelon kaikista hänen maatiloillaan sotaan kelpaavista miehistä, tilaa aseita Norrköpingistä ja antaa koota sotaväkeä skånelaista rajaa kohden."

"Siinä marski viisaasti tekee. Lyökää Torstenson, Tungel, lyökää Torstenson, niin eipä viipynekään kauaa, ennenkuin miehiä tarvitaan skånelaisella rajalla! Te kuljette juoruja kantamassa, hyvä mies. Mutta sama se, minä kirjotan kirjaan, että kaulanne saatte pitää hyvänänne. Oletteko kuullut jotakin ruhtinas Radzivilistä? Minä ihmettelen teitä, Tungel. Teidän pitkässä ansioluettelossanne oli tuo hienoin kaikista kepposistanne. Minä tilaan hänen tänne; toivon, että hän urkkiana riitaantuisi ruotsalaisten junkkarien kanssa ja usuttaisi heidän päällensä puolalaisen kuninkaan. Mitä vielä! Hän pelailee ja mässäilee heidän kanssaan, he ovat mitä parhaat juomatoverit. Silloin te saatte tietää, että hänellä on puoliso... Minkä sanoitte hänen olevan?"

"Entinen kammarineitsy, joka rikkaudellaan on ostanut rappiolle joutuneen aatelismiehen."

"Oikein. Te olette ihmistuntia, Tungel. Te toivoitte saavanne ruhtinattaren esitetyksi hovissa, jotta hän siellä häpäisisi itsensä paremmin kuin hänen miehensä. Hän teidät ennätti ja teki itsensä mahdottomaksi, mutta te keksitte neuvon. Toimitettuanne kuningattaren kuuluviin hänen käytöksensä, osotitte hänelle tunnin, milloin kuningatar lähti ratsastamaan ja kehotitte häntä pakolliseen esittelyyn. Paremmin ei sovi sala-miinaa asettaa. Joll'ette ole lukenut valtiokansleria kuten kirjaa, olette kuitenkin lukenut kuningatar Kristiinaa. Minä onnittelen teitä, herra kuninkaallinen sihteeri ja tuleva valtaneuvos! Loppupäätös kävi paremmin kuin odottaa saattoi. Tuo puolalainen ruhtinaspari kiirehti sitten teidän neuvostanne pois, ennenkuin teidän päällikkönne, valtiokansleri ehti tarjoamaan heille hyvitystä, joka olisi tyhjäksi tehnyt vaikutuksen Warsovassa. Vahinko, että siinä tuli väliin jokin yksityinen asia, jota ette edeltäpäin voinut arvata. Mikä tyhmä myrkytysjuttu se on, josta huhu kertoo? Tahtoiko ruhtinatar myrkyttää kuningatarta?"

"Teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan..."

"Se on tarpeetonta. Tunnen teidän liika viisaaksi, voidakseni uskoa teistä sellaista tyhmyyttä. Mutta mitä se olikaan? Tahtoiko ruhtinatar kostaa kuningattarelle, _ennenkuin_ kuningatar oli häväissyt häntä?"

"Se on minulle yhtä suuri arvoitus, kuin teidän ylhäisyydellennekin. Kuningattarella on suosikki, maantieltä otettu tyttö. Näyttää siltä, kuin Ruhtinatar Radzivil jostakin tuntemattomasta syystä vihaisi tätä suosikkia, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt, ja tahtoisi häntä pois tieltä. Hän koetti tehdä sen tuolla surkean yksinkertaisella tavalla, kuin teidän armonne luultavasti tietää. Ylhäinen nainen olisi sen tehnyt taitavammin."

"No, hyvä. Tällä tapauksella ei ole muuta arvoa, kuin että se mahdollisesti Warsovassa on tuottanut epäluottamusta toimeemme. Alkujaan oli vaikutus oivallinen. Nähkääs tässä, mitä kirjoitetaan tuosta tämän päivän sanansaattajan muassa. Kuningas Vladislaukselle on, kuten tuleekin, ilmoitettu, miten Ruotsin kuningatar omassa persoonassaan on Tukholman kadulla häväissyt yhtä hänen alammaistaan ja kuningas on kutsunut luoksensa Radzivil suvun päämiehen, vaatiaksensa hänen nimessään loistavaa hyvitystä. Hän luultavasti ei tyydy siihen, että Wrangel erotetaan virastaan, vaan vaatii hänelle kuolemantuomion, ja siihen ruotsalainen hallitus ei mitenkään voi suostua. Me olemme siis saaneet aikaan sen yhteentörmäyksen, jota kauan olemme tarkoittaneet. Ainoana vaarana tässä on, että vanha ruhtinas Radzivil, joka ei vielä ollut saapunut, kun kirje lähetettiin, kieltäytyisi tunnustamasta tuota häväistyä perheensä jäseneksi. Luuletteko, että hän sen tekee?"

"Se on mahdollista, teidän ylhäisyytenne. Tuollainen alhainen naiminen! Ja Radzivilit ovat kaikista ylpeistä puolalaisista ylpeimmät."

"Vanha Radzivil ei saa kieltäytyä. Annan muistuttaa häntä siitä, että hänen nimensä on panttina, tuo nimi, jota Tukholmassa on häväisty. Ei, Tungel, te olette pannut ulos valtin, ja olette tehnyt sen liika hyvin, hävitäksenne. Sekottakaamme nyt korttimme hyvin Warsovassa, niin saatatte levollisesti panna maata ja ottaa mielikuvituksessanne olevan sodan päänaluseksenne. Ruotsi ei koskaan uskalla hyökätä Tanskan kimppuun, ja puolalainen metsähärkä puskee sarvensa sen kylkeen."

"Mahdollista. Mutta nuo sarvet ovat ennenkin tulleet poikki sahatuiksi, ja nyt olen minä täällä sanaa tuomassa, että sota on neuvoskunnassa päätetty. Olen varoittanut teidän ylhäisyyttänne, ja pesen siis käteni."

"Hyvä, hyvä! Minä tahdon teitä avustanne palkita", ikään kuin jos Torstenson jo seisoisi Köpenhaminan muurien luona. "Kas tässä on vekseli, jolla saatte rahaa Texeiralta Hampurista. Paperi on näinä aikoina luotettavampaa kuin kulta, ja Texeira luotettavin pankki lähinnä Ruben Zeviä. Jättäkää länsi-göötalainen tänne ja pukekaa itsenne taalaalaiseksi. Tuolta seinäkaapista löydätte hameen, röijyn, esiliinan ja päähineen. Minä panen hyvän maineeni alttiiksi, mutta mitä ei tehdä ystävien tähden? Palveliani seuraa teitä. Menkää kiertotietä ja kadotkaa linnanmuurin varjoon; ei olla missään paremmin turvassa, kuin aivan lähellä hirsipuuta... Noh!" jatkoi hän nauraen, kun vakooja oli pukunsa muuttanut... "Tulkoon nyt pimeässä Leksand'in provasti teitä vastaan, niin hän varmaankin vannoisi, että olette hänen rippilapsiansa. Hyvästi, hirttämätön liittolaiseni, minä pidän varmana, että vastedeskin tahdotte minua auttaa."

"Rantzau", virkkoi Pietari Wibe sihteerillensä, "kun ruotsalaisen neuvoston uskottu mies onnellisesti oli päässyt niin kauas, ettei hän heitä enään kuulla saattanut, annoin tuolle miehelle 6,000 taalaria nyt ja 6,000 on hän saanut ennen: minkä arvoiseksi hänen luulet?"

"Kuuden äyrin niiniköyden arvoiseksi. Hamppuköysi olisi tuhlaamista, sitäkään ei hän ansaitsisi", vastasi Rantzau.

"Niin, samati minä olisin vastannut sinun ikäisenäsi. Ja kuitenkin tämä mies kirjoittaa Aksel Oxenstjernan ultimatumit, viimeiset ehdot keisareille ja kuninkaille; kuka tietää, mitä hän vielä kirjoittaa kuningatar Kristiinalle? Muista, kun tulet ministeriksi, että maksat petturille, ennen kuin hänen hirtät. Se on kurjaa, Rantzau. Valtiolla on oma siveysoppinsa ja rehellisellä miehellä omansa, mutta ne käyvät yhteen vasta hirsipuun luona. Mitä tahdot maksaa uudesta valtio-hovimestarista Corfitz Ulfeldista?"

"En käsitä teidän ylhäisyyttänne."

"Et, sinä et käsitä. Hänpä on tätä nykyä Kristian IV:nen oikea käsi, hän hallitsee Tanskanmaata ja saattaa siinä luikerrella eteen päin muutamia vuosia. Mitä varten vertailla niin ylhäistä valtamiestä alhaiseen maalais-varkaaseen? Se päivä vielä luultavasti tulee, jolloin Corfitz Ulfeldin suuremmat ansiot tuottavat hänelle korkeamman hirsipuun kuin Tungelin. Mene lepäämään, poikani, ja älä uneksi valtiomiehen ontevista voitoista, uneksi lemmikistäsi uneksi rehellisestä, Seelannin pyökkimetsissä olevasta maatalosta tahi kunniallisesta kuolemasta kentällä vanhan Tanskanmaan puolesta."

19. Korkeudet ja syvyydet.

Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä.

Ruotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia saarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes Mathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä paremmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän oli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän oli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina piti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä siis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut, nyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar seurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään, monet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt odotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta maailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta virastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten kuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus Turussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty oli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo syntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät odotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei heitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli sydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa kaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui rakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin totuuden hampaat.

Hän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen: "Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman. Voimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät." Tämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset etsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin mahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille, tallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä, jota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut niin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten verilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän sijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen astuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut puolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa, ja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten heidän Mestarinsa. "Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä turvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen, ja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas kristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun rajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat lankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun rauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas." (Es. 54: 10-12.)

Saarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja kiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin muuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä. Mitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin Esaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista saattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa laaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka niin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen jalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä varoitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan hallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet Johannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin pois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä. Itsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet. Ja kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski, noissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän rupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa.

Kristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista vuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa lavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti ainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että kruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän tehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina hetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti, saivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede ja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa ja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin lähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen lempikirjailiakseen.

Päivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle jokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän kunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän ratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä sen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin nykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä, joka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä Brunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi "Ladugårdslandetiin" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin hoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät ratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne totuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa esiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja tulevaisuudentoivojen koko loistossa.

Ratsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä, siinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta punaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät katsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi olivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi yhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen käytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä vastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa ja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän röökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä, kun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi hengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja kevät-ilmaan "Ladugårdslandetiin", tuli kuningatarta kaikkialla vastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat nähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran ottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt tehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä kärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli oikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea, mikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan kaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi kaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu, ei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on jo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan mielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden hallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta tämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin, millä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli syrjään sysännyt Caballeron.

Eikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa rakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan taruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin nyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli kunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät tahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli hän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu saattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut katsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului iloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin yli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat etummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa ratsaslippua. "Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten taivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta häntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä hyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän siunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan." Nurinan tapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta päin.

"Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?... Lailliseksi! Lailliseksi! Kuningatar lailliseksi!"

Kristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka haaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin.

"Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti... Ei, minuapa... Jumala häntä siunatkoon, hän on _meidän_ röökinämme; hänen pitää vallitseman eikä kenenkään muun!"

Sukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin sillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä seisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla:

"Toki vaan, mä sinut saan Omaksein ja kullaksein!"

Jonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan vastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi:

"Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla, Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen Sua ilmankin olla!"

Kristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo lokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva ollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa kohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi tulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä, sillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän käsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja oli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä kypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen kuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan mielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa.

Ennätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli, siinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja auringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa.

"Katsokaa", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka oli häntä vastassa portilla, "tuo on minun parlamenttini, minun sotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä kruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä kaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa. En tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan tahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä tahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani ja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas milloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten maitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa, mutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni uskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei hän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea ja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen naimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti, ett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa."

"Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten armollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni kansanpuheita", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm, jonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti jutella. "Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen kentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan... Ei, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana. Mutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon tulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta armollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias kuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa haudattuna Romasta..."

"Täytyy miettiä tuota asiaa", sanoi Kristiina iloisesti. "Teidän sopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä Ritariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan paavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan takia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua paavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?"

"Ne huutavat: Kuningatar lailliseksi!"

"Sitä minä heistä uskon. Siinä on nuo viisituhatta miestä Genesaretin rannalla paitsi vaimoja ja lapsia. Erotus on vain siinä, että nuo entiset jo olivat syöneet vatsansa täyteen ja nämät pyytävät saada syödäksensä. Hyvää iltaa, sukulaiseni; on aika seurata Mestarin esimerkkiä ja lähteä pois."

Hän oli oikeassa; oli aika lähteä, sillä huudot kävivät yhä kuuluvammiksi. Joukko henkivartiaston miehiä ratsasti linnanportin edustalle vahtia pitämään. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Niin pian kuin uhkea, nuori prinsessa, joka Rurikin satulassa istuessaan katselioita ihastutti, oli kadonnut näkyvistä, hälveni sorina vähitellen ja joukot hajaantuivat.

Kun kuningatar ratsasti linnanpihaan seurueineen syntyi hetkellinen ahdinko, sillä sielläkin oli joukko uteliaita. Hagar oli myöskin kuningattaren seurueessa. Hän oli astunut alas hevosen selästä ja viskannut ohjat ratsumiehelle, kun hän aivan lähellään havaitsi katseliain joukossa vanhanpuolisen miehen, joka hämmästyneenä tuijottaen katseli häntä. Tuon miehen oli hän nähnyt ennen; niin, hän ei saattanut erehtyä: luomesta hänen parattomaksi ajetussa leuassaan hänen hyvin tunsi.

"Ettekö ole tullimies Lydik Larsson Helsingistä?" kysyi hän.

"Olen, teidän armonne", vastasi hämillään tuo entinen suojelia kumartaen niin syvään, kuin jos tämä kumarrus olisi koskenut kuningattaren omaa ylhäistä henkilöä.

"No eikö tullimies enään minua tunne?" jatkoi Hagar, ollen yhtä hämillään, kun hän muisti heidän hyvästijättönsä kolme vuotta sitten, jolloin hän oli puettuna uuteen kapeaan hätävarahameeseen ja Larsson esitti hänet presidentti Kurjelle Turussa.

"En minä olisi rohjennut tuntea neiti Hagaria, ellen olisi kuullut hänen armoltansa presidentiltä, että... että..."

"Niin, että ajat muuttuvat", virkkoi nuori hovineito. Oli vähän arveluttavaa tulla nyt muistutetuksi Turun aikuisesta hameesta, joka ennen oli pyhähameena avojalkaisella, mutta silkki- ja sametti-verhossa tuosta ei paljo lukua pidetä. "Minä oitis tunsin teidän ja näen, että terveys on ollut hyvä. Kiitoksia viimeisistä; tullimieshän minun ulos maailmaan vei. Saatanko olla teille joksikin avuksi? En saata kutsua teitä huoneeseeni, sitä ei sallita, ja minun täytyy nyt pukea toiset vaatteet ylleni; röökinällä on pienet pidot illalla hovisaarnaajaansa varten, joka muuttaa Strengnäsiin."

"Minulla olisi alammaisesti vähäinen pyyntö, mutta se on ehkä nyt sopimatonta..."

Hagar mietti. Hän ajatteli Beata rouvaa eikä koko Tukholman linnan edestä olisi uskaltanut tuoda vierasta kuninkaalliseen asuinkertaan, mutta siellä oli alikerrassa vastaanotto-huone alhaisemman säädyn armon-anojia varten. Hagar osotti hänelle sen huoneen ja lupasi pian tulla takaisin.

Tullimies istui siellä olutpanian ja kalanmyyjä-akan seurassa; nämät odottivat päästäksensä kyökkimestarin puheille. Tullimiehen ajatukset tekivät retken Tukholmasta Tuurholmaan, poikkesivat ohimennessä Kaskaksen torppaan ja olivat kohta jälleen Tukholman linnassa.

"Käsitätkö jotakin, ukkoseni?" sanoi hän itselleen. "Tulevalla kerralla kun näet pienoisen makaavan taniaisessa jossakin erämaassa, niin älä luulekkaan, että se siinä aina tulee makaamaan! Saattaapa tapahtua, että löydät hänen muutamien vuosien perästä kullassa ja sametissa kuningattarien seurassa. Miksikä en ottanut onnenlasta omakseni, silloin kuin hän tarjolla oli? Luonto oli hänessä jo silloin, eteen päin hänen menemän piti ja eteen päin hän meni. Lieneekö hän ylpeä?..."

Kalanmyyjä-akka oli nähnyt Hagarin portailla ja kuiskasi oluenpanialle:

"Näkikö isä rakas röökinän velhoa?"

"Kukapa se on?" kysyi oluenpania.