Part 15

Ratsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän ei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän antoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli ajattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa kuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin raunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni kirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja. Ei yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka tahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki kirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin Ruotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri, joka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri oli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko, ennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen yhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa kohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja välähteli.

Kevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan lehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien välistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale Ritarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen hautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä. Kaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken kaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka kummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty Karjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän ei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat pyhästä maasta tuotuja.

Hän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja katseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman asunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse kerran istunut _oman_ äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän istui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti katoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän mustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen, minä olen loppu kaikesta.

Hän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä varten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen välissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet.

Askeleet lähenivät häntä; joku sanoi: "hyvää iltaa!" ja Hagarin vieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten kasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko ylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta, ja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan raivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi tarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla, joita hän ei koettanutkaan peittää:

"Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin kanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä purjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä."

"Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?"

"Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla on? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni. Tyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias, sotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta, jota rakastan."

Siinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön, ennen tuntematon aalto.

"Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua? Tiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä vieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt."

"Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka vuoksi saatan elää ja voittaa!... Sinä et tahdo? Ole sanomatta. Minä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke. Sinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet kunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä et saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!"

Puolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina ymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi, ja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin sääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään, joka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi:

"Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut tehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen antaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua orjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna unohdat?"

"Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun sellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten luotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun koinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka olisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun tuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse. Nimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies vapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?"

"Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut."

"Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin ystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla tarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar! Me lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana merellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman."

Salama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti taas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta järki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti seisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi.

Kustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin.

"Minä pelastan sinun, Hagar", sanoi hän hellittämättä. "Etkö sinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan ylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy yhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan kontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä kävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole koirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen koirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja milloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar, antaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan sanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on? Kaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa kuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen saksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen jalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät."

Hagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli. Hän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten houkutteleva se oli!

"Älkää sotkeko hautaa!" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha kirkonvartia seisoi heidän takanaan. "Siinä on erään äidin hauta, älkää sitä tallatko!... Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä", hän osotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten ruokopillistä ylös päin, "tässä on keisarinkruunu... Ja tässä", hän osotti hautaa, "tässä sen loppu."

Hagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni itseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan portin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa ei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon jalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan.

"En, minä en lähde matkalle ilman häntä!" huudahti Kurki, juosten lasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse.

Hagar tuli suunnilleen vasta, kun hän jälleen seisoi pelastettuna linnan portahitten luona. Siinä johtui hänen mieleensä ne tavuut jotka hän portaita alas tullessaan oli jakanut jokaiselle askeleelle. Nyt hän asetti sanansa vähän toisin, kun hän astui portaita ylös: "Hy... vä... ett'... en... seu... ran... nut... Kus... tua..."

18. Miinoja ja vastamiinoja.

Valtiolla on oma siveys-oppinsa ja rehellisellä miehellä omansa.

Neuvoton kirjuri, kuninkaallinen sihteeri Niilo Niilonpoika Tungel tuli velvollisuutensa mukaan kello kuusi aamulla valtiokanslerin etuhuoneeseen vastaan ottamaan käskyjä päivän toimia varten. Hän sai kauan odottaa, hänen korkea päällikkönsä oli kuningattaren luona, kuten näihin aikoihin usein tapahtui, kertoaksensa hänelle tärkeitä asioita. Tungel ei ollut yksin odottamassa; täällä oli hallituksen keskipiste, täällä sääskiparvi lakkaamatta lensi päivänvaloa kohti, täältä moni palasi takaisin kärventynein siivin. Salaperäiset silmänluonnit osottivat, että useimmat käyttivät kirjurin mahtavaa puoltosanaa.

"Mitä kiirettä nyt lieneekään?" kysyi eräs aatelinen ratsumestari, joka aikoi pyytää läänitys-maata maksamattoman palkan sijasta. "Kirjuri sen tietää: tuleeko Tanskalaisten ja meidän välille sota?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi Tungel, kohottaen olkapäitään, kuten hän oli oppinut valtiomiesten koulussa. "Sotaa meillä on enemmän kuin kunnolla hoitaa saatamme. Tuumaan, että on joitakuita valituksia, joita talonpojat ovat tehneet aateliston läänityksien takia."

"Sellaiset kuuluvatkin neuvoskunnan tehtäviin, kun kuningatar on ala-ikäinen", muistutti eräs tuomari, joka oli tullut kumartamaan saadaksensa laamannikuntaa.

"Suokoon Jumala, että hän olisi laillinen ja löisi juutalaista korvalle, koska sanotaan hänen olevan kovin miesmäisen", huokasi eräs Turkulainen rihkamakauppias, joka salpietarilastinsa suhteen oli tullut pahoin petetyksi.

"Niin, sanoppas sitä!" virkkoi eräs vanhanpuolinen, arvokas virkamies, jolla oli suuri ruuppa leuassa. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin meidän vesillä olemme hollantilaista nähneet, ja syynä siihen on juuri tuo kirottu Juutinrauman tulli. Taitaapa olla kuninkaallinen kirjuri Tungel, jonka minä onnekseni tässä saan nähdä?"

Tungel, joka pöyhkeästi oli istunut lavitsalle, kun kaikki muut seisoivat, vastasi armollisesti, että hän oli sama mies.

"Nimeni on Lydik Larsson, ollen tullimies Helsingissä", jatkoi tuo arvokas nöyrästi kumartaen. "Saisinko puhua pari sanaa kahden kesken?"

Neuvoston mahtava palvelia katseli pikkukaupungista tullutta matkustajaa tarkastavin silmin ja havaitsi hänellä olevan hopeoittuja messinkinappeja takissa ja kellonvitjat kullasta, siis sopivan kynittäväksi.

"Odotan hänen armoansa valtiokansleria, joten aikani on täpärällä. Kentiesi sentään saatan pari minuuttia tässä viereisessä huoneessa olla apunanne", vastasi Tungel, joka oli tottunut mahtavia matkimaan.

Kun olivat kahden kesken, sanoi tullimies: "Olen äsken tänne tullut presidentti Kurjen käskystä, erään todistettavan takia..."

"Lydik Larsson? Niin, minä muistan", puuttui hänen puheeseensa tuo mahtava kirjuri. "Teitä syytettiin kolme, vuotta takaperin leväperäisyydestä tullin ottamisissa ja tuomittiin maksamaan kuusisataa taalaria sakkoa. En saata mitään tehdä teidän hyväksenne, hyvä herrani."

"Ajat ovat huonot ja sivutulot pienet", huokasi tullimies. "Ei tahdo hyvin toimeen tulla vaimon ja lasten kanssa, ja tullimiehen-virka Turussa on avoinna..."

Kuninkaallinen kirjuri loi silmäyksen kultavitjoihin, jotka eivät suinkaan osottaneet erin huonoa toimeentuloa, ja vastasi:

"Turussa? Niin, luulenpa niin, mutta kussa raadot ovat... ymmärrättehän. Monta hakiaa... Wenman Turusta, Löders Tukholmasta, heillä on ylhäiset puolustajat, ainoa keino olisi, jos koettelisi mielistellä hänen armoansa valtiokansleria, ellei hän jo ole luvannut pois tätä virkaa."

"Enkö uskaltaisi koettaa hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?" rohkeni tullimies kuiskaten kysyä.

Kirjuri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Te tulette maalta, mies hyväni. Jos teillä on joku opetettu suomalainen karhu, joka osaa tanssia armollisen röökinän edessä, niin koetelkaa onneanne. Ehkä saatte kukkarollisen rahaa tahi lyönnin ratsuruoskasta, kaikki kyvyn mukaan. Onneksi olkoon!"

"Ei, minä pyydän hyvin uskottua kirjuria puhumaan puolestani valtiokanslerille! Minä en tahdo olla kiittämätön, ja... koska hyvin-uskottu kirjuri luultavasti saa maksuja minun tähteni, niin... olkaa hyvä ja ajatelkaa parastani!"

Viimeiseksi sanottuja sanoja seurasi jotenkin suuri nahkakukkaro, joka äänettömästi liukui alas kirjurin avaraan takin taskun. Vähän aikaa tämän jälkeen seisoi Tungel ylhäisen päällikkönsä edessä esittäen luetteloa niistä asioista, jotka sinä päivänä neuvostossa tulivat tutkittaviksi. Niilo Niilonpoika Tungel oli kaikinpuolin sellainen mies, jommoiseksi kuningatar niin ivallisesti häntä oli kuvannut Hagar Ringille, mutta hän oli ollut kertomatta niistä ominaisuuksista, jotka tekivät kirjurin erittäin käytännölliseksi aseeksi valtion palveluksessa ja myöhemmin myöskin hänen omassaan. Hän oli nimittäin teräväpäinen ja tunnettu tavattoman virkamies-kykynsä vuoksi.

Muistiinkirjoitus alkoi luettelemalla avonaisia virkoja, joihin virkamiehiä oli asetettava, ja Tungelilla oli oma viisas tapansa puoltaa suosikkejansa, jotka olivat hänelle hyvin maksaneet, tahi vastustaa niitä, jotka eivät hänen apuansa etsineet.

"Göingen tuomiokunta: hakia Silfverkrona, hänellä on 1,000 taalaria saatavaa ja sen sopii tuomiokunnalla suorittaa... Voudin virka Käkisalmen läänissä: Jaakkima Simonow lupaa lisätä kruunun veroa 2,000 taalarilla, jonka edellinen on jättänyt maksamatta... Kammarikollegio: kirjuri Herlöfson on havaittu puhuvan loukkaavasti pääkirjan käyttämisestä... Savonlinna: maaherra Mikko Jordan on valittanut kammariviskaali Samuel Cröllistä... Maa-oikeus Virossa: von Heineman oli Paikullin asianajaja, hänen, joka siirsi rajamerkin teidän armonne läänityksille... Turku: Lydik Larsson, jota kreivi Brahe on sakottanut siitä, että hän on pitänyt huolta aateliston oikeuksista, hakee nyt tullimiehenvirkaa..."

"Siinä on kylliksi täksi päivää", sanoi lyhyesti Oxenstjerna keskeyttäen hänen puhettaan, "hän, Tungel, on näitä asioita ajettaissa työssään ja saa sitten lopun päivää olla vapaudessaan."

"Rohkenen muistuttaa suorituksesta Tanskan lähettiläälle..."

"Tungelilla on vapaus kello kymmenestä. Katsokaa, että voitte pitää suunne kiinni!"

"Minun alammainen uskollinen uutteruuteni..."

"Jaa, minä tiedän. Hän saa mennä tiehensä. Hän työskentelee virassaan kahdeksasta kymmeneen."

Uskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään astuessaan.

"Olavi Berg!" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg tuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän oli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä salapoliisina valtiollisissa asioissa.

"Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!"

"Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä", vastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään.

Samana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat tulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel pöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli läsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua ottamatta siihen osaa.

Jälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa neuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti päätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo ainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan kanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty kevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan taakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti. Mutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa antaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko De la Gardien sanoista: "Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä rauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää ja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä suorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle."

Menestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden säilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys. Kristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa, saattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson oli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko keisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin kuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että ruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli Viron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja sen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena isänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa. Lännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut sulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli valtakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen jättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli molempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin välille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä sankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla -- suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa -- onnistui vetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun jättiläis-voiman.

Niin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja näyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille, ett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella uskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin, kuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon epäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille vakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä _sentään_ saattaisi olla tekeillä.

Tarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa, Pietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä herra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin, ottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen hallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys näytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä ilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin kuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau vähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi kirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi kirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava käsikirjuri.

"Tahdotko olla vaiti?... Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi määrätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?... Eikö löydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?... Ja kuningas antaa ulos _'Nye Reces'insa!'_ Mitä lain laatiminen hyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen tanskalainen on?... Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa, vapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan nyrkkiänsä puristaa meille."

"Mutta vapaus, teidän ylhäisyytenne... aateliston etu-oikeudet?" rohkeni tuo täysiverinen sihteeri vastaan väittää.

"Pidä suusi!... Hampuri mököttää... hollantilainen puskee... pidä varalla kuka koputtaa!"

Myöskin Wibellä oli salaportaat, joita ilman ei yksikään valtiomies tahtonut olla siihen aikaan, kun monen urkkijan täytyi mennä ja tulla näkymättä. Sihteeri saattoi sisään erään länsi-göötalaisen, jolla oli reppu selässä ja kimppunen kaiteita olkapäällä.

"So, so", sanoi Wibe, kun uusi tulokas talonpoikaismaisella kumarruksella kysyi, tarvitsiko hänen armonsa housukangasta samanlaisesta aineesta, kuin Skaran pormestarin housut olivat. "Pane pois liikaparta, ja viskasi nuo roskat nurkkaan. Tämä nuori herra tässä kulkee minun housuissani."

"Tuskin sitä uskon", vastasi länsi-göötalainen ja raappi miettivänä tuuheaa, keltaista tukkaansa. "Näytä minulle pyrstösi, sanoi göingeläinen, että saan nähdä, oletko kettu vai ankka."

"Mikä nyt, roisto!" ärjäsi ministeri malttamattomana. "Aja ulos tuo mies, Rantzau!"

Ennenkuin näin pitkälle mentiin, näki uusi tulokas parhaaksi ilmaista itsensä, hän viskasi valetukkansa, partansa ja kauppatavaransa pois ja esiin tuli nyt kuninkaallisen kirjurin Niilo Tungelin irvistävä naama.

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän. "Olen täällä Tanskan kruunun palveluksessa eikä minulle saa mitään pahaa tapahtua, mutta puutarha-portin ulkopuolelta ei ole helppo viekistellä itseänsä sisään. Olihan aivan kantapäilläni vakooja Uudeltakadulta asti. Mutta minä hänen petin. Liu'uin Bouchtin pihaan, josta on kaksi uloskäytävää ja ennen kuin hän ennätti minua petkutella laitoin minä hänelle pitkän nenän, ja kiipesin muurin yli puutarhaan. Siinähän sitä kylliksi minun ikäiselleni, teidän ylhäisyytenne. Jos onkin nuora ovenrivassa, mutta Tanskan menestys oven sisäpuolella, niin minä alammaisessa uutteruudessani, kuten hänen ylhäisyytensä näkee, en säästä henkeäni enkä katso onneani."

"Minä ymmärrän", vastasi Wibe ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan salata. "Tungel panee kaulansa alttiiksi, ja se on rahalla palkittava. Mutta mitä nyt on tekeillä, kun noin varovainen mies ei uskalla kirjoittaa tahi lähettää toisen kaulaa ansaan? Onko vallankumous syntynyt?"

"Tärkeämpää, tärkeämpää, teidän armonne." Ja ruotsalaisen neuvoston uskottu mies luki jo ajatuksissaan ne kultaläjät ja ne kunniankukkulat, joita kavaltaminen juuri sopivassa ajassa välttämättömästi hänelle oli tuottava.

Wibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä mairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi.

"Tunnen uutteruutenne", jatkoi hän, "ja se on ansion mukaan palkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja valtiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen sijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette, sopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas Tungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne panko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten siellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar kuolemantautia?"

"Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!" Ikään kuin kultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin jokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa uutisensa vähitellen.

"No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu oitis suusi puhtaaksi, mies!"

_"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!"_ kuiskasi Tungel pannen painon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä.

Wibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa palaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden taivaanrannalla.

"Se ei ole mahdollista!" huudahti hän.

"Se on varma", vastasi kirjuri.

Ministeri tyyntyi.

"Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon perustatte."

"Neuvoskunnalla on ollut kokous tänään suljettujen ovien takana kello 10:stä aina 2:teen saakka j.p.p. Kirjurit ovat täksi päivää saaneet vapauden. Valtiokansleri kirjoittaa pöytäkirjaa. Sanansaattajia on lähetetty Hampuriin ja Amsterdamiin."

"Vai niin? Eikö muuta mitään? Onko tämä ensi kerta kuin neuvoskunta on kokoontunut lukittujen ovien taakse? Eikö jo kauan ole keskusteluissa oltu Hampurin ja Alankomaitten kanssa? Tämä nyt ei ole mikään uutinen, rakas Tungel. Sen uutisen tähden kyllä olisitte voinut kaulaanne säästää."