Part 14

Ikään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet kutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen vastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar kalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa ja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli hänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi heitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa pujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin kruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen pysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa kuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa.

"Wrangel", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille, "te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa niitten kulkea kaunomarssissa... Ei, se ei onnistuisi... Pysykää alallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten tuota puolalaista roistoväkeä!"

Käsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä satulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä purppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän kätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa lähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen puheillensa...

Jos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella tavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti vertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin kaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein saattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen ratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta ruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja sillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien keskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä ylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli olevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita.

"Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä viheriähansikkaista noitanaista", nauroi kuningatar, kun hän oli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. "Myöntäkää, Wrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista viimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia Vingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin kohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista kavaljeereista?"

"Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean huvin tähden", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa loukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään. "Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan minua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää."

"Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa puolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta? Kaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän. Vastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän viskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen."

"Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin luultavasti taistelutanterella."

"No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme... Näitkö häntä, Ebba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana jäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin lienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat syrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä joskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon ennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä välttää saatan."

Vielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin tiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän linnassa ilmoitettiin tulleeksi.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten hän aina teki valtio-asioissa, "tämä ei ole mitään leikin tekoa. Ruhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan sotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa sotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun, jonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään huomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä tullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo, kuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla sekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan seisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa, kuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin silittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle ranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa lyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä ruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen, en tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan. Puolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan. Meidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin hovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan tahi Saksaan."

"Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta. Tulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata tuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin velvollinen."

"Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka paremmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa velkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä rangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi siten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä laillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty henkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos teidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se yhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään."

"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on tarpeellista."

"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua maantiellä."

Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", -- tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi, se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman käytöksensä!"

"Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa, mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän majesteetillenne hyvää yötä."

Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan: te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne, teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä, jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei... täysi valta taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni, niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.

Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä huoneesta:

"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?"

Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama, joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä. Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.

"Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella."

Biever vastasi:

"Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä."

Myrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa. Palvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista asiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat tietää tapauksen.

Hagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään rasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia. Kustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli näittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän Fidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut mitään arvoa niihin.

Rasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille, käsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä sokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm lähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras Tukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian sisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli tahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli löydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt sokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet vahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi noista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut. Myrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan aqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään vastamyrkkyä.

Ketä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui nyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa saattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut rotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään muuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja levisi kuitenkin kaupunkiin.

Kun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar välinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän oli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja Stundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka sisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja.

"Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä rasiallisen lähetti?"

"Ylhäinen rouva."

"Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?"

"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa."

"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!"

"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka."

"Tummanviheriät hansikkaat?"

"Niin. Ja vasenkätinen."

"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?"

"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan."

"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.".

Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar. Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut itsellensä turvapaikan.

Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi. Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.

"Mitä Sparre luulee?" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden katsahduksen Ebbaan. "Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset Waxholman luona tahi Furusundin luona?"

"En käsitä teidän majesteettianne."

"Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen pelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa maksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat kruunulle tappiota."

Samana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille:

"Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut minut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että tuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin erään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?"

"Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle mitään rauhaa."

"Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin koskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin siitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen. Sinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti ainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää, neljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan kirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs ruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman viheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko hänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?"

"Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!"

"Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste. Kammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi myrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää erään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla helposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen nimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa minulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa! Mitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun henkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen seitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin miksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?"

17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.

Onpa hyvä, etten ole mies.

Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn. Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä, Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia, miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista keskustelutaitoa, -- latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua pussiin. -- Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi, eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka halusta ottivat hänen suosionsa vastaan.

Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren läheisimpiä, se oli Ebba Sparre.

"Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?"

"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba lyhyesti.

"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?"

"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?"

"Nyt olet inhottavalla tuulella, _ma belle_. Ratsastaisimmeko kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia ukrainilaisia Rurikiksi ja... niin, minkä nimen toiselle antaisin?"

"Urban Niemand."

"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa..."

"Lähinnä valtakunnan kuningatarta."

"Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo Hagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on häntä vastaan?"

"Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin kaavaa. Hän leikkii kuningatarta."

"Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta leikkii?"

"Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan, kun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse."

"Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria kuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi hänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä juonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny, alhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista se on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten sanon sinulle, _ma belle_, että olen liiaksi lukenut historiaa hallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi Elisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa kerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä valtakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä... hoh, se olisi surkeata! Ei, _niin pienenä_ et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän on tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi suosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita sydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua, joka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna minun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat."

Mitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole aikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma _petite moue_, pieni nirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on, ettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien aika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin tuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä viittauksesta "leikkii kuningatarta!"

Päivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa:

"Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle Zierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden vuoksi?"

"Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin äärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan."

"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli Nackan tiellä."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi. Antaminen tuntuu kovin suloisella."

"Etkö ymmärrä, että _minä_ annan kultaa? Palvelusväkeni antaa hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh, saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar, seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan, joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään. Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar, hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset. Hän on opettava sinua ottamaan _mitä_ saat ja _mistä_ saat, mutta myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin luiskahda."

"En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin _doxaksi_", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä kuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys kaikkein heikoin.

"Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän miehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt, ja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet harmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla olet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin _Harmonice niundia_."

Hagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten painavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen sydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut.

"Tahtoo olla suuri", sanoi hän itsekseen, "eikä näe mitään muuta, kuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa leikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen vertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja istuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä..." Hän otti kevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli linnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa. "On... pa... hy... vä... ett'... en... o... le... mies", sanoi hän itsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten yhdeksälle askeleelle.