Part 13

_"Découverte d'Amerique!_ Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka kauan, sepä toinen asia."

"Mutta juutalainen!"

"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa liittoon."

"Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie.

"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies.

15. Ostajia ja myyjiä.

Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat, mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat kestää mitä hyvään.

"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin venynyt täällä.

Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa, palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.

"Mitä? Eikö kersantti minua näe?" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka nyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia.

"En", sanoi poika.

Lääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne kyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin niitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin niihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin niihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan äärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei ole enään mitään tehtävänä.

Kuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana, sotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana, varmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut mahdollista.

Hurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi:

"En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea. Rukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän aukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!"

Urban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa, joka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään ilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli äreän äänen kysyvän: "Mitä sinä täällä teet?"

Nyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin vuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä.

Jalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä surkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi vastata.

Mitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki olivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan, kuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti Gordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat kuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä sanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton ja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä tämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo kummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta sitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä koskaan enään...

Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen, kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.

"Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko lukenut Tobiaksesta?"

Ei mitään vastausta.

"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt? Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!"

Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.

"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun petit?"

"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!" nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin rakkautta ja lohdutusta.

"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän... Luu minun luistani ja veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani. Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon. Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden, jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso, minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?"

"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi..."

"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?"

"Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!... Kuulla vaskitorvien räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.

"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni poikani?"

"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on jälleen palveluksessa!"

"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli puolittain todellinen.

"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!"

"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen sellaisella viirillä? Mutta... löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet, on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä."

"Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä Breitenfeldissa oli ahdistettu.

"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten sodassa?"

"Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon keksii, ei huolta huomisesta.

"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?"

"Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa kenraalimajuri Slangen määräkäskyt."

"Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen sanansaattajan sinun sijaasi."

Urban teki asiastansa selvää.

"Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin paranemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on kristittyin joulu-aatto?"

"Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta."

"Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?"

Sokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen hänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän omansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili tarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä.

"Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!"

* * * * *

Toisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar kutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut Liljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät tarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki kuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset pöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä. Tarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten kahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he vielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli todenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä maantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus mukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä nainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan köyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja myöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva merkki, olisi todistajain kautta saatava selville.

"Ja vielä on tähdelle pantava", jatkoi Kurki, "että minä myöskin tässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä, jota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta vastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat mainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa näyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä Ruthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että Urban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja hänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut mitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta syntyneet."

"Hänen _täytyy_, herra valtaneuvos, hänen _täytyy_."

"Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi olisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi sitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä puheillensa... mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä hän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä" [Kaupungin-osa Tukholmassa].

Kuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan.

Sillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua.

"Armollinen röökinäni", sanoi Kurki, "on suvainnut vaatia minun alammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla asialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen laillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten onnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä on viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa tapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa, mutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen oikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee ilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa riitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä toinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä asia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua pidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin lapsista huolta."

"Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa."

"Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi tulla juutalaisiksi."

"Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän tarjoisi kuninkaan valtakunnan!"

"Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi tässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana ja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää Ruotsiin ja pitää uskonsa."

"Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen sisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja tuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen kristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että minun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen neuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?"

"Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain hätätilan tapauksessa", jatkoi Kurki pelkäämättä. "Me emme saata teljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa koettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa."

"Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa", vastasi Kristiina päättävällä äänellä. "Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen maantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa. Riitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia, ettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää tunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin meillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy saada nimi."

"Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen, kuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi? Rehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan."

"Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut lailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin, jos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta valtakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää."

"Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar, jolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi pian ryhtyä sen hallitukseen", lausui Kurki varovaisesti, hän kun myöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta salaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan.

Kristiina nauroi.

"Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa kuluu, mutta missä juutalainen viipyy?"

Kammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli lähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti Niemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan sen alun.

"Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen jälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö? Pakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin hankkia upseerin valtakirjan! Ei... Älkää lähettäkö ajamaan häntä takaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi."

"Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen röökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?"

"Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä."

16. Ruhtinatar Radzivil.

Tahdon ennemmin tulla petetyksi, kuin ihmisiä ylenkatsoa.

Alkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin, ei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä sotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita. Torstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan naapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla epäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli epätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas. Saksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista takaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot sotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla nousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta sodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli ohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien, yli verta tiukkuvien kenttien... Vielä kesti pitkästi aikaa maailman loppuun.

Vuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat Hampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa 1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin ensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen, marraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa pidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet elää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun nuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta kuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka saisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä?

Sananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja seisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun oven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty. Puolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan seurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan Ruotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin. Kuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin kruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas Radzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan ainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin, että hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen, mahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen ruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa kättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen?

Valtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä tärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta ei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista kunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan yksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos Gyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin.

Silloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa ruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi hänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja noudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle valtiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä? Kuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä tarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen rouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa tilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi kuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että istuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta! Sehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras toisen luokan arvoon?

Viikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin milloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen pariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla ja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon pian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki kaikkialla räiskäyttää ympärilleen.

Tuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia huhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja nopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan ihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut miestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei koskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän koskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja iloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota vanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä miehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle. Oli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija vakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana porraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen korvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko Lindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen heistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi: mitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat toistensa lävitse?

Kymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin saaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta nyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta vastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi tarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan alla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän arkatuntoiseksi.

"Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?" kysyi Kristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän oli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen joukossa oli nyt myöskin Hagar Ring.

"Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä."

"Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta Circeltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi oletteko taistellut hänen puolestaan?"

"En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen röökinäni."

"Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista viiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän punastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa saatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te olette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy opettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä korkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy toimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin, herroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle täyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten... Olen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa."