Part 12

"Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja Snappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs laiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan ja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja hienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä. Nuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan parempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei olisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta kieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään, mitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa, mutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen vaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat olivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa. Kun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat he lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja palvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo todisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen salaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!"

Hagar oli ääneti.

"Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla ilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on ollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli mies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa: _yksi_ vaimo eikä _kaksi_. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä miehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja vahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa... Tämän on Liljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme perille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme huolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi petokseksi."

"Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa", vastasi Hagar arasti.

"Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä auttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata vangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä... Kipeä nainen sellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle maantielle... Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun risti-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan juutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen pakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri kulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa."

"Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen armoansa presidenttiä?"

"Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa on palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua tullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille... selitä minulle Genesiin 2 luku!"

He nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien, äsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien sokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko ajatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut, samalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas silmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli. Puolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa vastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre. Se ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä.

Hän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin he molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien aartehistossa:

"Uskotko sinä kirjoja?"

"Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä", vastasi Hagar.

"Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla oleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: _Skia kapnu_, sauhun varjo."

"Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä."

"Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet, viskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta, joka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi, tiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja hengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten nautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä maailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on voittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun? Löytyykö tuollaista kirjoissa, sano?"

Hagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan, sellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo kuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi estänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa.

"Ei", jatkoi Kristiina kiivaasti, "sitä ei kirjoissa ole, ja minä tahdon elää. Tee kuin minä, sinä... älä orjaksi mene koskaan. Minä tahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä tahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi ylhäisemmäksi paitsi minua. _Minua_ täytyy sinun tunnustaa; ilman minua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi tahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta, sen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan kissankultaa?"

"Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä... olla uskollinen enkä sitoa itseäni orjuuteen."

"Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa muissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en voi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä; sinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä varten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua annan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun väsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen jäsenelle."

"Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut oppimaton teidän armonne koulussa."

"Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria ja hovineitoja. Mitä heihin koskee _minun_ tieni? Minä olen itse kaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle, miksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö tiedä, että minä olen ennusmerkki?..."

Kuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että hän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa. Mutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli, ja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston voidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia valtiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä. Siinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten. Löytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi voittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä, miehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista avuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi puhutella heitä Suomenmaan kielellä.

14. Joululahjoja.

Eikö hän saata tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?

Hagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi presidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista vuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa, poistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut häntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi; hän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa heidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin ennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän uskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä oli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän tuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan ystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi veljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin huolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa kankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat osaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi.

Joulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli joulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja ei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän iltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää, kun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan kuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna kalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon, jokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka sisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen.

Tämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta kuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen arvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti kultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan perille tuonut.

Knut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen isänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö.

Kustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi ilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua synkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä.

Kello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu laatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka oli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän ja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka kannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista.

"Nyt jo!" huudahti presidentti. "Vaeltavalla juutalaisella on onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen sananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin kolmessa viikossa."

Perhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se näytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli sananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta rasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta.

Ikään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään, ja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa presidentin puheille.

"Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!"

"Minä sa-sa-sanoin sen hänelle", änkötti palvelia, "mutta mi-mi-mitä Ska-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!"

"Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!"

"E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?" mötisi Juho vastenmielisesti.

Juutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen monesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken laivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin kertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden niin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä päivääkään kauemmin enään.

"Olen pahoillani siitä", sanoi presidentti kohteliaasti, "ett'ei teidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin olisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin saanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on ollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko todistajia?"

"Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja jos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin."

Presidentti soitti.

"Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar."

Sisään käsketyt tulivat.

Rasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi tarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun neulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti lampun valossa.

"Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat huonontuneet merimatkoista."

Neljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä tarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen _Claude Ballin_.

"Ne ovat oikeat", sanoi hän vihdoin. "Suvaitseeko teidän armonne antaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän läsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus on vakuuttanut siinä olevan?"

Hänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka vastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa:

"Lapsi", sanoi hän, "katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi! Tämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari tehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei löydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin äidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin. Hänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen lajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen muinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä timantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim, pakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän täytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset olla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten kun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa olevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan saattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan."

Ruben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella silkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille levollisella, arvokkaalla äänellä:

"Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt aikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista, jonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi. Sen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta luultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten läsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää itsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar Ringiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun tyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee, tahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi näyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka ovat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta. Viimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan paperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen tunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä syystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia."

"Herra Zevi", vastasi presidentti, "ilolla minä olen toivomuksenne täyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en tahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista perintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä selitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että todellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä, sekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta avioliitosta."

Juutalainen mietti.

"Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee", vastasi hän, "niin on kyllin todeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos minä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet minun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten sukulaisuudesta?"

"Ei aivan tarkkaan", oli vastaus. "Mutta sitä todistusta saattaa perästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä."

"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!"

Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä."

Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.

"Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla. Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi, kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?"

"En saata paremmin lasten parasta valvoa."

"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne juhlarauhaa..."

"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut."

Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:

"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä -- toivovat."

"Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies, sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä halulliseksi vastapalvelukseen."

"Erotus on siinä, teidän armonne", vastasi juutalainen, "että minun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään teidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle hyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä voin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän suostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä maantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen armollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä tyttärentytärtäni kohtaan."

Ja hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon, joka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron molemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin pään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut katujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut kalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan tuloon joulu-aattona.

"Thomson ja Pape!" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. "Tässä on raamattu. Vannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani ilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani jälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta."

Nuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin säilyttämään salaisuuttaan.

Pape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin ja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä sivutulollaan.

"Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin", kuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia.

"Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin pitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää katinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan. Mutta nyt soitetaan jo illalliselle."

Kurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin kuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli. Juutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen kesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään jälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta? Minkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo juutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan?

"Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa koko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja linnoineen", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut että Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle sellaisista tulevaisuuden toiveista.

Hämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta periätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi itsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren lahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen ystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä tukehuttaa tunteitansa.

Presidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut kieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä.

"Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten yhdenvertaisiansa!" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän myöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. "Sofia", sanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, "tässä on vaeltavalta juutalaiselta joululahja myöskin sinulle."

Rouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty _collier_, kaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti kiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava, harvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat kerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi jo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi.

"Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille sopiva!" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään olevan koristeen kimallella kynttilän valossa.

"Niin", naljaili hänen puolisonsa, "ellet olisi ruhtinaallisen henkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä neuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä vastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt käen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että meidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit."

"En ymmärrä... kaulaketju..."

"Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee jossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin tehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee maailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan ja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki ja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa heidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia, se on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä se on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä kohteliaisuutta Hagarille?"

"Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään saata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja poikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin nähdessä."

"Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita haihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä ajattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin koskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän täytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä, jolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat."

"Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!"