Part 11

Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä, saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja, jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua. Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin? Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä, joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa kosmopoliitti Ruotsiin.

"Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi sukuperästään?"

"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta."

"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista."

Juutalainen huokasi.

"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta pitämään."

"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat heprean kielestä."

"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä, Ruotsissa?"

"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun varrella... Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar."

Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa otti.

Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa, huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo, ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.

Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin hänen kuihtunutta poskeansa.

"Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi, rahakauppias Regensburgista."

Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä epämääräistä pelkoa.

"Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen."

"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä, hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen sinun, mutta jos tietäisit..."

Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.

"Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen, en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen vuoksi... minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä. Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää."

"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan."

"Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan, sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat. Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella. En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne nimi on."

"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin puheille?"

"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"

"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."

Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi. Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:

"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"

Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan ja Hagar samati.

"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.

"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi ovella ja herkisti korviansa.

"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa", puheli presidentti leikillään.

13. Suomalainen Raamattu.

Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.

Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista, hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa, jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä hovipalveluksesta.

Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon. Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät. Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää, että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua, kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä --. Kerrottiin, että nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa _chaconnissa_, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.

"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään kynttilän valolta.

"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.

Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin, neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita; joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he. Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa? Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he, niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan suljettuna simpukan kuoreen.

Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi, sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. Ja nyt tuo katse... Hagar pakeni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.

Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen _famulansa_, kirjanpuhdistajansa -- Hagar ei vaatinut korkeampaa arvoa -- tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna, josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten _sallimus_. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.

Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä maailmassa.

Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja, mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja, joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä. Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan, että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.

Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään; kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:

"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!"

Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.

"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!"

"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan."

"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun kautta saattaisi käsittää sanan.

Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan:

"Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty Henrich Kejsarilda anno 1642."

Kuningatar hymyili.

"Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja vuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin helppoa."

"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar, lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius, Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).

"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi. Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!"

"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa."

"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi _alle, ille_ tahi _uxen_. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa, että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään. Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava. Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!"

Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina, että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa, joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren kuningattaren korvissa raa'alta.

"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen malmihelinän."

"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar.

Kristiina kohotti olkapäitään.

"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa... Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät _doxa_ sanan suomeksi."

"Kunnia", vastasi Hagar.

"Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin... Tiedätkö sinä", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran jälkeläisiä, "tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?"

"Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona."

"Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari ei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta koko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla. Kurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä Ruotsiin _sinun_ henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään sinua ja veljeäsi."

"Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!"

"No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana uskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut. Sinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut päähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten, niin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta jotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä Uudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän on minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä vielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli Karlshaminassa..."

"Karjassa."