Part 10

"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään yhden-arvoista?"

"Tiedän, teidän armonne."

"Ei opissakaan..."

Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"

"Kyllä, teidän armonne."

"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita, varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää. Sinulla on mahtava vihollinen."

"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella minua Beata rouvan vihaa vastaan."

"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."

"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti palvellut hänen sijastaan."

"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"

"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti on ollut minun kumminani."

"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä. Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."

Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä, jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen. Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo on lohduttava seura.

Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku... melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti, huomaamatta... salavihkaisesti...

Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä... Niin, se oli tulipalo, se oli valkean loiste... tässä tuulessa!

Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen. Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.

"Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar.

Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista eikä voinut töistään vastata... tämä oli suurin kaikista vioista kuningattaren palveluksessa.

Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen tarjottava.

"Etelätornissa palaa!"

"Hullutuksia!"

Hän ajettiin pois herjasanoilla.

Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa linnanpäällikön asunnon alla.

"Etelätornissa palaa!"

"Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä, kersantin.

"Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui portaissa.

Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta taisteltava.

Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.

"Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi.

Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin, joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni, kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.

Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin, mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa, missä niitten ei pitäisi oleman.

Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään unohti hän kaiken mielenmaltin.

"Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen kelvannut.

Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli, ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.

Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa, ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin. Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia. Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto, viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon pelastettavaa tahi kadotettavaa.

Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille, mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi, sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.

Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.

"Näetkö häntä... tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!" Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin. Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.

"Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se palakoon."

"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan, että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja sodassa pannaan kaikki alttiiksi."

Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä, mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja hiilikaasua.

"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut", lausui Fleming.

"Eikä kukaan ole vahingoittunut?"

"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on."

Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa, jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet. He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.

"Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna", huomautti Fleming. "Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia."

"Se on kersantti Niemand... Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!... Kutsukaa lääkärini tänne!"

Lääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki.

"Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että hän saattaa tulla henkiin." Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä varten äsken valmistettuun sairashuoneeseen.

Vasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja lepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa ylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei sanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä korjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot.

Uudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston ylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä olevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon panemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä, että se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan luona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset häät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli rakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen aikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt Upsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat maa-kylien näköisiä.

12. Juutalainen ja valtiomies.

Mitä hän tahtoi?

Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa. Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän, laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla, kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän. Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin oli tulossa, luultavasti rutto.

Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla. Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.

"Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla, varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo ennen kuin Kurkea.

"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti, mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.

"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle, ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen tytön."

"Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar Ringin?"

"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi saada hänen sukuperästään varman tiedon."

"Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä..."

"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko luvallista katsoa sitä?"

"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa."

"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana... Eikö mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan? Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä."

Presidentti mietti.

"Ala-ikäisten perintö... hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet hukkuisivat matkalla tänne?"

"Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000, jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen menee, ei saata sillä summalla palkita."

"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin. Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?"

"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa."

"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne, sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?"

Presidentin käytös kävi ylpeäksi.

"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä voin auttaa?"

Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.

"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina ilman panttia..."

"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?"

"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja kolmen prosentin koron."

"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa... Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa teille avuliaisuutta, missä saatan."

"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa. Saatanko saada häntä nähdä?"

"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello 8. Sopiiko se teille?... Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren syntymäpäivä. Mutta nyt illalla... Nyt oitis. Minä lähetän vaununi..." Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!"

"Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?"

"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa. Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.

Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan, niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän. Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi, että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin, prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa? Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat... Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut, mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa? Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla? Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?