Part 9

"Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää tonttua, noppaa..."

"Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?"

"En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta..."

Hagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan vaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta paljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään.

"Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä et saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni tiellä. Mutta Aake herran luo..."

"Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä."

"Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle. Pohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on purjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi puolesta. Onko sinulla rahaa?"

"Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne minulle, kun minä Lavilasta lähdin."

"Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään."

"Mutta jos he tulevat nyt... nyt?" Ja poika katseli metsää pelon-alaisilla silmillä.

"Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet juossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän sinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun."

"Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun pois."

"Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian! Sigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien kanssa tänä yönä."

Poika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset muuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi kantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa yli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen hiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen tulla.

Sillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen mielestänsä oli hyvin arveluttavaa.

"Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle tyttöä vastaan oteta!"

"Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni... Ei, minä menen kotia paitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen."

Samassa kuului heidän takanaan kirkas ääni:

"Ja keisarin tyttäret pussosissaan, He Roomasta lääkkeitä toivat vaan. Ol' heillä Lavendel ja Rosmari, Mun kultaseni!"

Sigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita vieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä kuitenkaan Bennu.

Heidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki pikaisen päätöksen.

"Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että olet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä pahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas pois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle huonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin. Vartooppas... hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle aamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu, äläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!"

Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve, viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon, jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa Hagarin asian.

Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin melkein niin korkealta kuin auringon lämpö.

"Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa Skuruun."

Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni kuului... ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin, enimmän paatunuttakin, -- omantunnon voimaan.

Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi Saksanmaalle lähteä.

"No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria kalunkuljetuksesta."

"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!"

Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen hintani."

Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.

"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he ottavat kyllä sinun huostaansa."

"Mutta jos kysyvät nimeäni... isäni nimeä? jos nimittävät minua mustalaiseksi?" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä, kun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä sukuperäänsä.

Hagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat neljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt pimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei kumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea. Nyt se tuli ja vaati vastausta.

Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä enemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa pidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa lapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat sukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla jo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön oli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää aatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä kantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, -- ristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut äidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä?

Ihminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian. Hagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi:

"Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse itsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi sodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia. Oletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun lentävän tähden kanssa."

"Minä otan nimekseni: Ei-kukaan", vastasi poika surullisesti, tuntein murtunein mielin hyljätyn tilansa.

"Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää oleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että teet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin suurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun pitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef, jonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso, silloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse olet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi maailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa häntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin siitä, että hän on _sinun_ sisaresi... Hyvästi!"

Hän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi.

Kummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen laiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle:

"Mikä on nimesi?"

"Ei-kukaan."

"Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?"

"Emme kenenkään."

Mies kääntyi Hagarin puoleen: "Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne kuolleet?"

"En tiedä. Meillä ei ole vanhempia."

"Lähteekö poika Saksanmaalle?"

"Lähtee."

"Kenenkä luo?"

"Sitä emme tiedä."

Vieras katseli Hagaria tutkivalla katseella.

"Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?"

"Olen. Enkelistä."

"Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle."

Nyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä. Ilta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin silmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi, oliko hän tähtien lähettämä.

"Ehkä", sanoi muukalainen. "Minä olen poikaa johdattava. Tule, Ei-kukaan!"

Ja hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli laivaan.

Hagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen torppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun, viskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan toisiansa enään aikojen virran kuluessa?

11. Olkirasia.

Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.

Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää: enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi: missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?

Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä, sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi. Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.

Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen: Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!

Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli seuraava:

"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä."

Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:

"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei."

"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?"

Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä nyt enään ottaa kasvattityttöä.

Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten. Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita alemmassa tuomio-istuimessa.

Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies, ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.

Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.

"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!"

Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta, ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä. Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon rämähtämäisillään.

"Jumalan rauha!"

"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.

"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia, mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?"

"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki, siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni, parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon, he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi. Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko paistaa jääpuikkojen päälle... Palta hameesi liepeet, lapsi... tuon saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään... Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän saa tavata sammalissa vuorella."

"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?"

"Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle raukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja saattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin Hämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia kirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä pränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun tieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle autuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä maailmassa, kuin turhamaista puhettakin."

"Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata tulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista oli kolme vuotta takaperin."

"Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä."

"Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta siinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa hänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen avuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden vanhaksi."

"Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten monien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan, eikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä. Minä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen tähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja tiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä, sillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun sydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni mahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa siksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään, nähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi hän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka, Jumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta on täysi-ikäinen."

"Dordei", sanoi Lydik Larsson miettivästi, "Sigfrid mestari oli sitä mieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen. Hänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten omaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä tallella?"

"Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas tuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on, säilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä me sitä olisimme uskaltaneet avata, me?"

"Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö ymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt kun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?"

"Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin minä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake herran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen Kirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He olivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he sen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään sielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan poskensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta luullaan, että hän kyllä paranee."

"No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa rasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?"

"Mitäs sanot Tuomas?"

Tuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla puolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien lasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä.

"Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä", virkkoi tullimies pahoillaan. "Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona vaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä ole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät nälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on holhojan tehtävä?"

Tuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut syitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen?

"Noh", sanoi Lydik Larsson, "yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä matkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään presidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia vastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien läsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten omaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan lapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä. Riippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan, vai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä viimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa palaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi."

Uusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo oppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä, mutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin luotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt. Tuomas ei myöntynyt.

Hänen viisaampi puolensa oli toista mieltä.