Part 8

"Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena, puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin, runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja. Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan! Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät viipymättä sen tehdä.

Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat maksavat.

"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus Maaliskuussa -- saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja? Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta? Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt? Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha."

"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä", vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.

Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.

Aake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui taas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian täytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä.

Illallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän saaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa vieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja tuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä tunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan muiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz sanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja minä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani harvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten miesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf kaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta ei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen. Lorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta hän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa.

Kreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan. He istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen Klaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli hävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri Palikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle hänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja hopeaneulan.

Kreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi kuka vihkosen oli löytänyt.

"Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona, siellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä."

"Käske poika tänne!"

Bennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien merkkiä kädessä ja leuassa.

"Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?"

"Olen saanut eron."

"Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?"

"Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken", vastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines.

"Mitäs sanot?" kysyi isä, sotamarsalkka.

"Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä", vastasi poika röyhkeästi.

"No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän on opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun kummipoikani. Kuinka se nyt olikaan --? Palikka? Eiköhän se ollut jossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin samassa tilaisuudessa ollut kummina?"

Tallimestari todisti tuon "jossakin missä hyvänsä." Presidentti ei saattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa.

"Minäkin olisin sen unhottanut", hymyili Aake herra tuimalla irvistyksellään, "jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon lumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen kanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa."

"Nyt sen muistan", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. "Se oli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää, rakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa oikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun hovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne tulee urhoolliseen isäänsä... Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid mestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin, muistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?"

"On", sanoi Aake herra. "Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo ratsastaja!"

Pieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin kivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä perillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa käynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi antanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita, joittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut nöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää anteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias.

"Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule", nauroi sotamarsalkka.

Se joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu. Hän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko tapauksen.

"Onko se niin. Palikka?"

Tallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja lähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli pysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin jaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta.

"Mars makuuhuoneeseesi!" komensi Aake herra nuorta perillistänsä. Poika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa opitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille.

"Mikä nimesi on?" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta pelottomalta pojalta, joka häntä miellytti.

"Bennu."

"Mikä isäsi on?"

"Torppari." Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli mustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään.

"Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?" huudahti kreivinna.

"Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa."

"Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne", -- ja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, "saahan poika jäädä palvelukseenne?"

"Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni eivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen. Pojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän armonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä nähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?"

"No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan."

"Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin ratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko teidän armonne Piilin lapoja?"

Kreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran luokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia määräyksiä teltan ulkopuolella.

"Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt? Kultavitjat ovat kalliit."

"Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut", vastasi poika teeskentelemättömästi.

"Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?"

Bennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan.

"Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä ja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä voisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin lajissaan ja minä olen sen tunteva."

Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi oli tämä ensi kerta kuin nainen -- ja kaunis nainen, noin mahtava rouva -- oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas, kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen liepeitä.

"Ole aina rehellinen ja uskollinen!" -- sanoi tuo korkeasukuinen nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan mustaa tukkaa.

* * * * *

Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi, kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638 vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.

10. Uiva lastu.

Näin paljo sydäntä heillä oli.

Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat, raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.

Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, -- niin varhainen, että koillinen taivas vielä oli kultaliepeissä, -- kaksi vuotta niitten pitojen jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle. Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot, joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin kasvattityttäreksi.

Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin, havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra, rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin, että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.

Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia, kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan. Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi? vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän, vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin rakastaa toisiansa.

Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko, oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia, jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.

Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin, kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava, myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna, mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?

Ei yhtään vastausta!

Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen peitteenä -- revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren _arithmetica instrumentalis_ nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus Helsingiuksen _compendium astronomicum_, painettu 1597. Tämähän löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä, siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.

Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista petollisessa ihmissydämmessä?

Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi...

Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden, lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen rinnalla? Hagar väsyi.

Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä, Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen vasten kovaa kalliota.

Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen, jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:

"Hagar?"

"Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä pitemmäksi.

Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.

He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi puhua.

"Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?"

"Kirkniemestä."

"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?"

"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi."

"Noh, soh. Hullutuksia!"

"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti oli latinkissa."

"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?"

"Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten pieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen. Greger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista miehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin."

"On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger oli paha sinulle?"

"Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi, kun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi suohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni oli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves ja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin minun... Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin koirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin piilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa Lavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit puhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla pyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani. Oletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan karkaamaan!... Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen päin. Hän tuli... minä ammuin... hän kaatui... minä juoksin. Piilota minua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko yön."

"Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle... kirjoittaa!"

"Kirjoittaa?"

"Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?"

"Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut."

"Mitä sinä osaat, Bennu?"