Part 7

Aake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin järjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari vuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset neitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen koukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan satulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä hänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra ei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti pelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon siihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen sisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana. Kristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa suvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan, ja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle. Pietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake Henrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin köykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä esi-isien hautakiviin _rexit_. Tott saattoi puolustuksekseen viitata Eerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan kruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla aatelistolla epäilyksensä.

Aake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien kesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa tuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra likimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä edes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa tilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan ansioihin.

Kello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä monenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja odottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät olleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki oli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka tarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei ole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta kuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta ei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja, jotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli hauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia, mantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin se paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen viiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna, sekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi oli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka olivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti koristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla, öljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa kuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta ja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka odotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin sisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin kanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin asti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin valloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan että kreivi Brahen soralla.

Musiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua murjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin passarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta tullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna havaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia tulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin ryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan muotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis, kiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa kolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa kuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja kreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille.

Lukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä. Hevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri Palikka nimitti maanviljelysroskaksi.

Yhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti piti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään. Mutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista enimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut jättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä teki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen sotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin kanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein niin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari taisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi taistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä hänen onnistunut satulaan päästä. "Hihnapaarit tänne!" Ja vähää ennen sitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin sotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan oppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään Lavilan metsiin.

Metsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe oli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta hän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat laskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät niitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä savupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota pikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden monihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet ilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu, mutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi paikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut.

Aake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan, kykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: _"Chargez! Poursuivez! Par force! lei. Diana, lei!"_ ja sotamarsalkka osoitti sinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo sama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: "Hakkaa päälle!"

Metsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu, mutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet ja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden tunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja ja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina ainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen.

Aake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa.

"Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin milloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä roikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä naulaan hänen korvansa koirankoppani päälle."

"Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen", intti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. "Hyvä sotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta, joll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja eläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa."

Kreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut päivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan kadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat kultavitjat ja hopeaneulan.

Sitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin hyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi olla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin pitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana.

9. Wittstockin Muisto.

Voitto kuivaa monet kyyneleet.

Metsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää vieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen ylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat leikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta nähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki, vapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla syntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva Katariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja Sigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo yhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka sittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika Horn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika Lindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi Brahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen hallituksesta.

"No siis", sanoi kreivi, "te tunnette hovioikeuden asessorimme, Henrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi tässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz! Sanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa."

Nuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen:

"Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita Tyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan sotalaivan muassa." [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra, valtaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa "Kruunu" nimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1 päivänä 1876.]

"Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin kaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään tulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi tehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa jotakin näitten vuorien sisään?"

Nuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän kelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi.

"Tämä maa", jatkoi kreivi Juho herralle, "antaa ulos enemmän tavaraa, kuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin tapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt hunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii panna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan verrata."

"Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut", lausui presidentti kunnioittavasti. "Ensimmäinen maamittari asettaa rajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja metsän-otuksista -- ja -- suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen tuonnepäin? -- ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!"

Se oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja Suomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan Turusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit. Nuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat rientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin.

"Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn perustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia", vastasi Brahe katsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. "Siinä missä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan avulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia täällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja kun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin kolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että hirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy saada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman _academia_, muuten ei heistä koskaan kansaa synny."

"No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja tilaisuutta", virkkoi presidentti miettivästi.

"Niin", sanoi kreivi hymyillen, "noin te sanotte, hyvät herrat, kaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän isäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan luuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta kylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta antaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni nyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa urheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen varmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna koulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin kuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on valtakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän kuin teidän Knuuttinne _rudis indigestaque moles_, kuorimaton hirsi, josta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen. Lähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä, näkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!"

"Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä", myönsi Juho herra. "Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs asia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa sekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut patajuopoksi."

"Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä maata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä ole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa nuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse? Onko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään keskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat muassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan tupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan _polttamiselle_], kuten savupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen käskyä. Perustakaa _academia_; ei tässä vähempi auta."

"He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on kiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin..."

"Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!" sanoi kreivi. "Nahkavarustuksesta päättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin."

Nuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet, palveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella huvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin ja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa tylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä täydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka ampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä astui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa parhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella, kuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja lakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli leikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia muita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti kilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin arvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein aina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla kärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne haavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi millänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan mustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä kilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla.

Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka, harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta. Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta. Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta, kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan kansansatuun.

Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.

"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri [Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa, sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata, etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo, kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä. Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin [Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat söivät akanoita.

"Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella]. Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat: menkää päälle vain pojat! ja me menimme... Odottakaatte vähän, minä selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen keskirinta -- (Centern i _ordre de bataille_)]. Tässä seisoo Lessle skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King] komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien takana... Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua kurkkuuni. -- No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä, voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat, juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme, kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali! Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä... tuolla kauramaan takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta... tuhat tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta... ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani lävitse, hevoset vuosivat verta... Briita, siellä kaatui Heikki poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa... Kuulkaatte, sanoi Paneeri; kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi! Yhdeksäs kerta... hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme kuolleita, kuolleita vain... ratsastajat kaatuivat satulastaan... Kymmenes kerta... meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä... Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen alla?"

"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!... Mutta Kräkkenissä syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen! [Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä Kingin kanssa... kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina, jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli... me kaikki satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina... Niin, pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja lammaslauman perään... Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat! Keihäät selkään... tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä... Kun oli niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon, kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi. [Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak. 4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000 miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa... Kas se vasta olutta oli, pojat!... Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa, rahansa, sata lippua... kaksikymmentä keltasta tukaattia sain yhdestä... ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä, ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia... Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?"