Part 6

"No niin, minä annan sinulle, lapsi, anteeksi, että minun tiedottani olet lähtenyt sotaan, mutta älä sitä tee toista kertaa! _Cannabis_ käy ryysyissä, minä lähetän hänelle saapasparin sekä talviturkit. Me muutamme kaupunkiin huomenna, ja viikon perästä seuraat minua takaisin Kaskaksen torppaan. Kasvatti-äitisi odottaa sinua."

Hagarin suuret ruskeat silmät katselivat häntä hämmästyneellä, mutta ei suinkaan iloisella katseella. Hagar oli Tuurholman yltäkylläisyydessä melkein unohtanut tuon köyhän torpan.

"Eikö _Cannabis_ enään saa minua opettaa?" kysyi hän.

"Sen saamme nähdä tulevana kesänä. Lähetä hänen kirjansa takaisin, minä hankin sinulle kaupungissa uusia."

Tullimies oli päätöksensä muuttanut. Hän ihaili tuota lasta, hän piti häntä rakkaampana nyt, kun häntä tahdottiin talosta karkoittaa. Mutta ottaa häntä omaksi lapseksensa, sitä hän ei vielä tohtinut. Hän tahtoi vuoden vielä tuumata, ja vaaka rupesi painumaan Betty Luthin hyväksi.

Seuraavana päivänä Tuurholman kesävieraat veneellä muuttivat lähellä olevaan vanhaan Helsinkiin. Salaliitto oli osaksi onnistunut, ja osaksi päin vastoin. Hagarin täytyi lähteä, mutta samalla saivat myöskin vouti Berg ja hänen vaimonsa Priska eron palveluksestaan.

Omasta puolestaan tullimies lähti kiertotietä ja otti Hagarin mukaansa. Hänellä oli tiilitehdas Estnääsin niemellä, jossa nykyinen Helsinki sijaitsee.

Niemimaan kovat vuoret, joille meidän aikanamme on kovin taajaan rakennuksia kohonnut, olivat täydellisenä metsämaana vuonna 1636. Autioita karinkallioita, joissa hakometsä taajasti kasvoi aina rantaan asti; kapea, syvä merenlahti idässä ja pohjosessa; aavat selänteet, metsäisiä luotoja etelässä ja lännessä; kapea maankaistale yhdistäen niemimaan ja manteren, ilman pienintäkään maantien tahi sillan alkua, semmoinen oli seutu. Kun ei talvi rakentanut jääsiltoja, harjoitettiin yhdys-liikettä veneellä. Etelä- ja pohjoissatamassa oli nuotta-apajat, joissa lähiseudun kalastajat kävivät kalastamassa. Silli, joka vielä oli yleinen Itämeressä, ennenkuin tämän portit kapenivat Beltin ja Juutinrauman luona, oleskeli aavassa meressä ja jätti lahdelmat kutistuneitten jälkeläistensä, silakoitten ja kilohailien haltuun. Rannalla näkyi siellä täällä nuotan ripustimia ja venetalaita. Meri ulottui aina nykyiselle Kasarmitorille asti sekä virtaili nykyisten esplanadien kautta Töölöön lahteen, jonka vuoksi tämän salmen koko eteläpuolinen piiri oli saarena.

Lydik Larssonin tiilitehdas oli jotenkin samalla paikalla, missä Suomen senaatin nykyinen palatsi sijaitsee. Tiili-uuni, lato, jossa tiilet kuivuivat, pari matalaa, turvekattoista asuinhuonetta. -- siinä palatsin edelläkäviät! Savea tuotiin vieressä olevasta suosta, jossa nyt neljä tahi viisikerroksiset kivimuurit paalutuksen päällä riippuvat. Noin puolen senaatin torin suuruinen ala oli raivattua maata, mutta siinä, missä yliopiston muurit nyt sijaitsevat, hyppieli orava iloisena pitkin kuusien oksia.

Tullimies oli väsynyt tiilitehtaaseensa ja oli kaupoissa erään ostajan kanssa. Hänellä ei ollut aikaa odottaa pariasataa vuotta parempia tuloja. Hagar otettiin mukaan, jotta hän saisi ihailla jättiläispataa, joka oli vuorenrinteessä, siinä, mihin kirjasto nyt on asettanut oman jättiläispalansa vuosisatojen oppia varten. Tullimies uskoi Hagarin kykenevän mihin hyvänsä, luuli hänen voivan selittää luonnonkin ihmeitä. Sellainen ihme oli jättiläispata: luultiin, että muinaiset jättiläiset sen olivat sorvanneet.

Kun vene laski rantaan laiturin viereen, oli siellä kaljaasi, joka lastasi tiiliä. Talonpoikais-vaimo istui laiturilla sukkaa kutoen. Hän huudahti hämmästyksestä ja silmänräpäyksessä Dordein voimakkaat käsivarret kiertyivät Hagarin ympäri rutistaen häntä niin, että lapsen posket punastuivat.

"Kas siinäpä sinä nyt olet kuitenkin, siinäpä olet minun oma pääskykanani, minun voisilmäni, etkä olekkaan hiiden viemä, et olekkaan paholaiselle myyty! Voi kun ovat sinusta valehdelleet, ne ilkiöt! Kun sain sen kuulla sepältä, joka oli Helsinkikaupungissa rautaa ostamassa ja siellä tapasi Simo Bergin tullilaitoin luona, sanoin minä Tuomaalle: hyi pahanen, Tuomas, minä sanoin, en koskaan kestä kuulla tuollaista puhetta minun tytöstäni. Minä otan Tommun mukaani ja lähden Helsinginmaalle, täältä menee jaala huomenna sinne turskakaloja viemään ja ostaa tiiliä Lydikin tehtaasta painolastiksi kotimatkalle. Kas kun löysin sinut kuten ilmasta haavanhöytysen! olethan omakätiseni pellavatutti, josta minä kehrään mitä hienointa lankaa? Oletpas sinä minun yöpainajaiseni, sinä ilkiö, joka et ole antanut minulle yhtään rauhaa viiteentoista viikkoon, aina siitä asti kun annoin viekotella sinut luotani? Ja sinun minä jättäisin Helsinginmaalle, maankarkaaja, joka liehailet pois äitisi luota muitten... jaa niin, tuossahan on risti-isä! Hyviä päiviä, Lydikki, en nähnyt teitä heti. Älkööt he huoliko minun tyhmästä puheestani, kyllä minä tiedän, että he ovat olleet anteliaat kuten käypä olvi. Lapsihan on puettu kuten juhannusriuku. Minkälaista kangasta tuossa hameessa! Kissa tiesi, se ei ole Kaskaksen lampaista, se on saksanvilloista tuo. Ja napitettu nuttu! Ja hihnakengät oikein ja herrasväen sukat, kaulaliina ja päähine! Köyhä myttynen, mistä sinä tuollaista saat Kaskaksessa? Sillä nähkää, nyt minä hänen otan, Lydikki, kuten kissa otti rastaanpojan, eikä siitä saa syntyä mitään melskaroitsemista siitä asiasta."

Dordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon hämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin nähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin kaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui siten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti hänen tarkastettavaksi. "Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän laihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut kummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko lukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat, Lydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja olette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin vieraitten lampaitten?"

Omantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut niin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi. Hän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa takaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi päivää heille kaupunkiin.

"Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee, minä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä. Isä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja Hopeakukkanen poikii pian... Tommu, etkö ole ottanut Hagaria korukädestä?"

Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.

Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.

8. Kreivin aikaan.

Ajan sotainen henki ulottui leivoksiin asti.

Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen, niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan. Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia, joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki. Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!

1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse, murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo, jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen. Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä, jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi, muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä. Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa. Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi. Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt? Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta, joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla. Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua Eurooppalaiseksi.

Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70 vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä, puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.

Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman itsensä?

Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla. Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit. Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä, jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen takia.

Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista, elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla. Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.

Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen, nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse, vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä, osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.

Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana, ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.

Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet. Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta, mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa, olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle rauhallisempiin metsämaihin.

Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän. Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin. Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen. Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.

"Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun, että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi."

Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois. Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä, ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia, kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen - miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa, Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki. Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää _"rexit", hän hallitsi_.

Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan -- 40 vuotisena harmaaksi käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi; hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias, ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden, parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.

Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias, komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi, ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille matkoille Suomen erämaihin.

Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita katsellessa.

Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään, jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi, kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.

Lauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen. Silloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien santaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja tuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään vastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli suosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta pieni Klaus vastusteli.

"Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin toimeen!"

Bennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran piiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön edessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse ja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena hyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa kimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi huviksi.

Kaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta vanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan suojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä pysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten ympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko kunnianhimoisella voimalla:

"Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa tullimestarinani olla!"

Lauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti sen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua Suomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan ajatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna morsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen rakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita vastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja kurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista. Hoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät jalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa järjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia pesuastioita.

Jotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui emäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt tästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen kolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs historiassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän virkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä vieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka eivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja saattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään, joka oli suomi.