Part 5

Hän sytytti lyhtynsä ja läksi tavalliselle yötarkastukselle kävelemään talon ympäri. Kaikki oli äänetöntä, valkeat olivat sammutetut, kaikki nukkuivat, kaikki oli, kuten olla piti. Ainoastaan tuo uneton meri yhäti voimattomassa vihassaan kalvoi rannan kallioita. Ainoastaan tuo tuntematon suuri tähti, joka oli jättänyt jotakin tytön silmiin, katseli yhä vielä noita yksinäisiä vuoria. Lydik Larsson tuumieli, että lieneekö tuo taivaan tuikkiva kynttilä Hagarin tähti, josta Sigfrid mestari oli ennustanut. Niin, mitäpä se on, jota eivät oppineet tutki? Mutta mitä he sillä saavat toimeen? Näkevät nälkää, kuten teini, se on heidän osansa, joll'eivät vielä lisäksi vilua kärsi, kuten Sigfrid mestari. Mitä hyödyttää kirjojen viisaus? Sitä ei kukaan tarkoin voi sanoa; jotakin arvossa pidettävää niissä on. Ja kuitenkin! Ennen laituri, jossa saan hyvät tullitulot, kuin koko maailman oppi ja kuriseva vatsa.

6. Cannabis.

Sanalla _animus_ on myöskin feminini muoto: _anima_.

Hagar oli Pietari Luthin johdolla ruvennut laskuoppia harjoittelemaan, sekä suorittanut _quatuor species_, neljä ensimmäistä laskutapaa, vähemmässä ajassa, kuin joku toinen olisi kertomataulun oppinut. Opettaja oli aikonut päättää opetuksensa jakolaskuihin, koska hän piti sitä suurimpana määränä, mitä naiselle oli mahdollista opettaa, mutta muutamassa päivässä oli tuon rajan ylitse käyty, ja jopa marssittiin murtolukuihin. Siinä mentiin eteenpäin samaa hillitsemätöntä vauhtia. Äkkiarvaamatta oli käsillä regula de tribus, päätöslasku, ja sillä tapaa sitä jatkettiin siksi, että tuon hengästyneen opettajan vihdoin täytyi tunnustaa, että hän nyt oli opettanut tytölle kaiken luvunlasku-oppinsa. Mutta jos Pietari Luth oli antanut yhden sormen, niin kylläpä hänen oppilaansa piankin otti koko käden. Hän havaitsi itsensä askel askeleelta johdatetuksi uusille tieto-urille. Hän piirsi karttoja santaan sekä opetti tytölle maantieteen alkeet. Seuraava askel johdatti tuohon vähään, mitä siihen aikaan tiedettiin luonnon valtakunnasta. Vielä askel, niin oltiin raamatunhistoriassa. Sieltä tultiin keisari Augustukseen ja Romaan ja sieltä viisausopin ääriin. Kaikki kävi ikään kuin lumoamalla. Mutta arvoituksen yksinkertainen selitys oli se, että 1600-vuosiluvulla ei korkeimman koulun läpikäynyt teini osannut sen vertaa, mitä 19:ta vuosisadan toisen luokan oppilas osaa, kun ei latinaa eikä kreikkaa lukuun oteta, sillä niissähän he olisivat voittaneet nykyajan professorit. Kun tuo hämilleen joutunut opettaja havaitsi oppivaransa äkkipikaa loppuvan, sekä tunsi itsensä olevan noihin yhä karttuviin kysymyksiin vastauksia vailla, selitti hän, että hänen opetustuntinsa nyt olivat päättyneet.

Hyvillä lahjoilla varustetun lapsen ja opettajavirkaansa mielistyneen opettajan välille syntyy usein tuttavallinen ystävyys. Teini istui oppilaansa parissa vanhan tammen alla Tuurholman pihassa. Hagar taittoi tammesta oksia sekä lisäsi niihin hanhenruskoja ja voikukkia, joita pihassa kasvoi, sekä sitoi niistä kiehkuran, jonka hän pani teinin ruskean hatun ympäri, katsoi sitten viekistellen opettajansa silmiin sekä pyysi kaikkein mielistelevimmällä äänellään, joka ei ollut vallan vapaa keikailemisesta:

"Opettakaa minulle latinaa!"

Pietari pakeni kiirein askelin. Hän ei luottanut lujuuteensa. Tuo takkiaismainen tytöntynkkä, joka vielä oli siinä iässä, jolloin lapsille vitsaa annetaan, oli vastustamaton. Mistä hän sen oli oppinut? Ei suinkaan Kaskaksen torpassa, ja vielä vähemmän Tuurholman karjapihassa.

Hagar oli saanut luvan mennä seuraavana aamuna aikaisin Antti Hackspetin parissa metsään linnun-ansoja katsomaan. Saalis oli hyvä ja vanha sotilas parhaalla tuulellaan. Paitsi pyitä, oli hänellä kannettavana myöskin suuri metso, johon hänen tarkka luotinsa oli sattunut.

He istuivat levähtämään kaatuneen hongan päälle rannalle sekä ottivat esiin muassa olevat ruokavarat, kuivaa leipää ja putinallisen maitoa. Syyskuun ensimmäiset auringon säteet kimaltelivat märässä ruohikossa sekä hopeoitsivat vähäisen virtapaikan. Hertonäsin salmessa. Tuhannet kirjavat sienet, vuoden-ajan lapset, peittivät uhkealla värivaihdollaan Tapiolan emännän sammalviheriät hameenliepeet.

"Antti", sanoi Hagar, "mitenkä olet saanut niin kummallisen nimen?"

"Sen täytyy olla _spett_, eikä _spet_", vastasi sotilas sellaisella kummallisella naurulla, joka välistä valaisi hänen ruskettunutta naamaansa.

"Mitä varten sen täytyy olla spett?"

"Se nyt oli siellä Moskovassa Jaakko herran komennon alla. Ei, Troitskan luona se olikin. Meitä oli siellä etuvartioina neljä miestä hevosinemme joen luona. Kahden tuli vartioida, kahden levätä. Kylmä oli ja me teimme valkean. Olimme onkineet lohen-niekkoja. Tahdoimme paistaa niitä. Käytimme miekkaamme paistin-vartaina. Hack, sanoi korpraali Bjugg, koska sinä viimeiseksi olet paitasi pessyt? Jouluksi, sanoin minä. Ja nyt jo kohta on Maarian aika, sanoi Bjugg. Me pesemme paitamme, Hack, sanoi hän, niin kauan, kuin tässä on lepo-aikaa. Hyvä, sanoin minä, ne kuivavat valkean edessä... Me seisoimme kuten Jumalan luomat, kun kaksi Sapiehan kasakkaa tuli hyökäten meitä vastaan. Bjugg riensi ilmoittamaan vartioille ja minä sain ne kyykäärmeet päälleni. Vedin vartaani tulesta niin kuumana kuin se oli, siinä oli vielä palanut kala kärjessä. Suojasin selkäni niinipuuta vasten, torjuin keihästä tulipunaisella vartaallani. Kärvensin kasakkain parrat että kärisivät... Kas siihen päivään asti oli nimeni Hack, mutta sittemmin ratsujoukko antoi minulle nimen Hackspett." [Spett suomeksi varras. Suom. muist.]

Hagar nauroi. Hän olisi halusta tahtonut nähdä kasakkain kärventyneet parrat!

"Mutta", sanoi hän, "löytyy muitakin yhtä kummallisia nimiä kuin Hackspett. _Cannabis_... mikähän se on?"

"Cambis? Se on eräs hassu mies, joka asuu tässä salmen luona."

"Antti, tuossa on ruuhi, soutakaamme ylitse! Minä tahdon nähdä _Cannabiin_. Sanotaan hänen lyövän piispoja kuoliaaksi latinallaan."

"Eihän nyt, onko hän niin hirveä? Sen on joku hänestä valehdellut. Sanotaan, että hän välistä on viisas, mutta välistä hän joutuu sellaiseen raivoon, että lyö kiviä."

Antti Hackspetin kävi samoin, kuin kaikkien muitten, jotka joutuivat Hagarin lumouspiiriin. Hän ei saattanut vastustaa. Hän muisti, että Hertonäsissä asui taitava satulamaakari ja hiirakko tarvitsi uudet päitset. He soutivat salmen poikki.

Hertonäs, toisinto tuosta vanhasta nimestä Hertugnäs, oli yksi niistä monista kartanoista, jotka Kustaa Waasan aikana otettiin kirkolta kruunulle. Tämän kertomuksen aikakautena oli mainittu talo kahden veljeksen, Henrikki ja Tuomas Lydikinpoika Jägerhornin omistama, 1 1/2 manttaalin säteritila.

Salmen rannalla oli kalastajatorppa, johon oli rakennettu uusi huone kalastustarpeita varten. Vanha lahonnut huone seisoi tyhjänä ja annettiin kesä-asunnoksi tuiki köyhälle, mielenvikaiselle koulumestarille, joka pitäjään kustannuksella sai elatuksensa kalastaja-perheen luona. Mikä nimi tuolla raukalla oli ollut, sitä tuskin kukaan enään tiesi, joll'ei juuri pappi ja kirkonkirjat, mutta se ilvenimi, jonka koulupojat ennen muinoin olivat hänelle antaneet, se pysyi hänellä yhä, aikojenkin kuluttua. _Cannabis_ eli lyhennettynä, Cambis, oli hänen nimensä kansan suussa tähän aikaan; -- _Cannabis_, hamppu, se nimi oli tuon elämän sinettinä, joka oli joutunut unohduksen suureen tuntemattomuuteen. Mistä hän nimensä oli saanut, oli yhtä tietämätöntä, sillä hampun sitkeistä kuiduista ei ollut jäljellä vähääkään tuossa kuluneessa, musertuneessa olennossa, joll'ei juuri sitkeä elämänlanka. Luultavasti oli koulumestari joskus vänkäillyt jonkun pojan kanssa, saadaksensa häntä oikein sijoittelemaan tuota latinalaista sanaa, jota ei ensinkään ollut vaikea käytellä, ja sitten oli se sana takertunut kiinni häneen koko hänen elämän-ajakseen.

Vanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen kurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa, ainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia kuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä tuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku revitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti liehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili.

Rannalla istui koulumestari kivellä, -- oppineen miehen rauniona, vaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa tuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen pitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna. Hänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain merkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin ihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki kuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt hän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja voitonvarmuudella.

"Niin", sanoi hän itsekseen, "minä olen sen löytänyt. _Eureka!_ Sama _paradigma!_ Sama _syntaxis!_ Sama _prosodia!_ Ei löydy muuta kuin yksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi _numerusta_, ymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta puolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin kreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta, kreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin, kyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, -- alkukieli, se joka oli ennen Babelin tornia ja sen olen _minä_ löytänyt!"

Hän pani koron tuohon _minä_ sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä valmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään maailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus oli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan on murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin oppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi, ettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva, kaikkea kieltävä, jumalankerskaaja _minä_.

"Mutta", sanoi _Cannabis_, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä verkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, "nyt on meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa. _Ostiarie_, kuinka monta _absentes_?" -- Ja hän varusti itsellensä uhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin, leppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta, että ne kyllä kävivät suurestakin luokasta.

Samassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä välin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan. Valekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan lapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa sekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä koulua hänen luonaan?

Hagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään.

"No, no", sanoi _Cannabis_ kehoittavasti, "oletko sinä tyttölapsi? _Taceat mulier_... Meidän täytyy lukea kaksi _genusta: maskuliinini, femininum_ ja vielä _neutrum_. Mutta se ei estä, että meillä myöskin saa olla _commune. Scholaris_ ja _studens_ ovat _communis generis. Animus_, sielu, sillä on myöskin feminini muoto _anima_, elämä. _Morte carent animae_, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku sinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs olet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet, vaan myöskin niin oppineet asiat kuin _scientia, cruditio, doctrina, facultas, humanitas, litterae_ ja monta muuta ovat _feminini generis_. Alammeko nyt?"

Tuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli nyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei häntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut ylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka opettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä hänen opettajansa teki onnelliseksi.

Hagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin inhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi! Koulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin, ja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa matkoilla... Yksin ei hän uskaltanut... Mutta jos Antti Hackspet...

"Minä tulen huomenna", vastasi Hagar. "Aamulla on paras tulla. Kello kuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät minulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi? _Eutropius? Cornelius Nepos?_"

"Ei ole."

"Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään! Ymmärrätkö? Älä puhu siitä!"

_Cannabis_ katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa, lykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta harvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen arkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille, varoittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät kirjat olivat _Eutropius_ ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä oli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä piilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa.

Ja nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli halannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan, joka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua, käsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta. Hän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta, saadaksensa hänestä jotakin.

Sepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin mestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille tunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli selkein aamuhetkellä.

Hagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän joka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista tahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla ja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo kurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten hävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä säilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä turvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa.

7. Salaliitto ja tapaaminen.

Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä sydäntä.

Oli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas istui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa. Pimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että sitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat kuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren alla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin etsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen leskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi parempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo tehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä pitemmälle matkalle.

Betty Luth taikka Hagar? Toinen noista kahdesta.

Hän laski lukua sormiensa avulla, tuo vanha laskumestari. Betty ei ollut hullumpi muodoltaan, oli sitä paitsi hyvänluontoinen ja kunniallinen. Neljänkolmattavuotinen oli tyttö, ja hän itse viisikymmentä-yksi. Seitsemänkolmatta vuotta kesän ja syksyn välillä, se nyt ei mahdottomalta tuntunut. Mutta, entä jos hän, Lydik, olisi elänyt vielä kaksitoista vuotta, niin Betty kolmenkymmenen kuuden-vuotisena olisi leski sekä menisi uusiin naimisiin ja joku nuori kelvoton anastaisi hänen vaivalla kootun raha-arkkunsa sisällön. Ja vielä lisäksi -- sillä olihan vielä jotakin lisänä, ehkä paljokin, -- tarvitsi Pietari Luth rahoja opintojansa varten. Sitte hänellä oli kolme naimatonta sisarta, jotka myöskin tarvitsivat elatusta...

Hagar oli kohta yhdentoista vuotias, hän olisi kahdentoista vuoden kuluttua kolmenkolmatta. Kasvatti-isä hankkisi hänelle kelpo miehen, toimeen tulevan miehen, joka ei kuluttaisi hänen myötäjäisiänsä. Ja tyttö oli näppärä, hän oli tarkka-oppinen... toista semmoista päätä sai etsiä. Nyt kun hän oli oppinut laskentoa oli häntä käytetty tullin erityismaksuja yhteen laskemaan ja hän oli tunnissa ehtinyt laskea enemmän kuin tullikirjuri kolmessa. Olivatpa ne hotikoita, kaikki nuot karsassilmäiset, ulkokullatut kirjuriretkaleet. Hagarin numeroihin saattoi luottaa. No, niin, lapsi hän oli, hoikka kuin heinänkorsi, mutta sopihan vain toivoa, että hänestä kaunotar muodostuisi? Hänen ruskeita silmiänsä ja hempeää ääntänsä ei kukaan voinut vastustaa. Annappas hänen tulla viidentoistavuotiseksi, silloin hän hallitsee taloa kuten prinsessa... Vaaka painui niin paljon Hagarin puolelle, että vaali oli melkein päätetty.

Lisbetta Wolle oli tullut sisään kattaaksensa pöytää tavallisuuden mukaan. Hän näytti tavattoman surumieliseltä tänään. Hänellä oli jotakin sydämmellänsä, mutta tullimies ei huolinut kysyä, mitä se oli. Varmaankin taas joku lehmä oli ehtynyt.

"Hyvä isä", sanoi taloudenhoitaja.

"Noh, mitä nyt?"

"Eipä juuri mitään. Tahdoin vain kysyä, josko Hagar..."

"Vai niin. Onko kiitospuhe taas valmiina? Hyvä, Lisbetta, minä pidän tytöstä ja näen halusta, että kaikki sitä tekevät."

"Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää."

"Soo, soo! Noh, mikä sitte tänään kiiltää?"

"Hän lukee."

"Se on hyvä. Siihen hänen ymmärryksensä kyllä riittää, sitäpä varten olen antanut hänen lukea Pietari Luthin johdolla."

"Mutta hän lukee enimmiten kaiket päivää ja välistä vielä yötkin. Hän lukee kummallisia kirjoja, joita ei kukaan ymmärrä, ja jättää askareet tekemättä."

"Määränsä sitä aina pitää tietämän, joka paikassa, Lisbetta. Pane hänelle määrä tunnit, puolet niitä kirjoja varten, ja toiset puolet taloutta varten!"

"Ei siinä kaikki, rakas isä. Hän on joka aamu Antin kanssa metsässä. Räätälin Marketta on nähnyt hänen Hertonäsissä hullun koulumestarin luona."

Tullimies kohensi valkeata että kipunat kuusipuista sinkoilivat, ja nauroi.

"_Cannabiin_ luona! Katsoppas sellaista sukkelanjuonista tyttöä! Se on aivan hänen tapaistansa, sehän minun olisi pitänyt arvatakkin, kun hän kerran sai nenäänsä latinan hajua. Ja tuo Antti aasi, seuraa häntä kuten tallipässi. Sekin on tytön tapaista, sillä hän kietoo teidät kaikki sormiensa ympäri."

"Ei minua suinkaan", väitti Lisbetta Wolle loukattuna. "Tämä ei vielä ole kaikki, isä hyvä."

"Vai niin. Eikö ole vielä kaikki? Ehkä hän on lumonnut puurosi?"

Lisbetta rupesi itkemään.

"Kun isä rakas viitsii hullutella tuollaisista surullisista asioista! Täytyyhän sen koskea armeliaiseen ihmiseen, kun näkee lapsen kasvavan ilkeissä pakanallisissa tavoissa ja kadottavan köyhän sielunsa. Onhan Cambis, taikka mikä hänen nimensä lienee, paholaisen riivaama? Pitäähän se koulua leppäpensaille? Lukeehan se katekismusta kivien kanssa? Uskokaa vain, että hän ne saa vastaamaan ja sen saa Hagar myöskin. Priska kertoo, että kun Hagar tulee karjapihaan, niin lehmät katsovat erittäin kummallisesti häneen. Hän aikoo lukea katekismusta niitten kanssa myöskin, mutta takaperin, tietysti."

"Kuules nyt, Lisbetta, tuo on yksinkertaista puhetta. Minä puhun tytön kanssa _Cannabiista_. Hän on hullu, kuten joka ihminen tietää, enkä minä tahdo, että hän panee tyttömme pään pyörälle. Sano hänelle se!"

"Mutta siinä ei vielä ole kaikki, hyvä isä on kai kuullut, että Hagar on mustalaislapsi? Se on veressä, eikä mene hänestä ulos, luottakaa sanaani. Ei kukaan tiedä kenen hän on, eikä mistä hän on tullut. Simo Berg on puhunut, että tyttö on löydetty lumikinoksesta, hän on pudonnut kuusta. Hän osaa raamatun ja virsikirjan ulkoa, mutta joka värsyn takaperin. Jos jotakin on poissa, niin hän sen löytää, ja jos vieraita odotetaan, sanoo hän: nyt he tulevat! Nähkääs, joll'ei tuommoiset ole mustalaistemppuja, niin en minä enään milloinkaan tahdo papuruokaa keittää. Ja siksipä -- (hänen oli vaikea saada sanaa suustaan) -- ja siksipä rakas isä saa pitää Hagarin, mutta minä tahdon palvella kristillisessä perheessä... minä ja Priska ja hänen miehensä ja Leena ja Ulla ja Liisa... ja jos se on niin, että tyttö jää, niin meidän kaikkien täytyy lähteä palveluksesta."

"Lähteä palveluksesta? Mitä hassunpuhetta se on? Jos tyttö on pilattu, niin kukapa häntä on pilannut, jollette te? Kuka on häntä hemmotellut sekä antanut hänen saada sitä ja tätä, kuten Hollantilainen sanoo, jollette juuri te, Lisbetta, te ja kaikki nuot toiset? Senkin seitsemän kanteliata ettekö ole tuota lasta mallikelpoiseksi kiittäneet? Ja kun aamuisin olette hänen hiuksiaan kammannut, Lisbetta, ettekö ole hänelle luuletellut, että hän olisi jonkunlainen tuhkapöpö joka vielä tulisi kultakankaisissa vaatteissaan kulkemaan?"

"Olen", nyyhkytti Lisbetta, "sen olemme kaikki tehneet, mutta nähkääs, Priska sanoo, että se juuri on se oikea mustalaistemppu, joka voittaa kaikki muut, kun kääntää silmät siten, että mitä mustaa on, näyttää valkoiselta, ja mitä pahaa on, näyttää erittäin miellyttävältä! Sepä onkin meille oikein, isä rakas, sillä te olette ollut hyvä isäntä, mutta me emme kestä kauempaa. Kohta on pyhäinpäivä; me annamme pestimme takaisin."

"Menkää tiehenne, Lisbetta, ja nukkukaa pois tuommoinen hullutus! Käskekää Hagar tänne!" määräsi tullimies ankarasti.

Tuossa taloudenhoitajan syytösjutussa löytyi kuitenkin jotakin, joka saatti isännän jo melkein päätetyn vaalin horjumaan. Hän aavisti, että salaliiton-langat olivat voudin voimasta saaneet alkunsa sekä että niitten tarkoituksena oli poistaa talosta hallituksen kilpailia. Alutta täytyipä hänen kuitenkin itsekseen myöntää, että näitten lasten sukuperä oli hyvin epäiltävä. Ja tämän lisäksi vielä Sigfrid mestarin ennustukset! Ottaisiko hän, Lydik Larsson, kunniassa pidettyyn, hyvin järjestettyyn taloonsa kasvattilapsen, jolla oli noin epäiltävä maine ja jonka tulevaisuudesta näkijä oli ennustanut määräämättömiä, jaa, aivan uhkaavia tapahtumia?

Hagar tuli sisään. Hän oli kalpea, kentiesi liiasta lukemisesta noin nuorella iällä. Hänen katseensa oli arka ja kysyvä; saattoi melkein hänessä epäillä pahaa omaatuntoa. Tullimiehestä tuntui ikään kuin tyttö kolmessa kuukaudessa olisi kasvanut, laihtunut ja kypsynyt.

"Olet lukenut latinaa _Cannabiin_ luona?"

"Olen, Pietari ei enää tahtonut lukea kanssani."

"Olen luvannut, että saat lukea mitä Pietari opettaa, mutta en ole antanut sinulle lupaa kuunnella _Cannabista_."

"Rakas isä ei ole sitä kieltänyt."

Tullimies mietti. Tyttö oli oikeassa.

"Löytyy paljo, jota ei ole kielletty, mutta joka kuitenkaan ei ole luvallista. Miksikä et ole minulta kysynyt?"

"Rakas isä oli matkustanut pois."

"Hm... tulinhan takaisin. Noh, se oli kai vain himphamppua tuon hassun miehen kanssa? Hän opetti sinua samoin, kuin kiviä ja leppäpensaitakin?"'

"Hän antoi minulle kirjoja ja läksyjä. Hän kysyi ja selitti joka sanan. Hän oli aina viisas kuudesta yhdeksään aamulla."

"Vai niin? Opitko sinä jotakin?"

"Kieli-opin, _Eutropiuksen_ ja _Corneliuksen_! Sittemmin antoi hän minulle _Virgiliuksen_, jota minä nyt tavaan. Rakas isä, uskotteko, että _Virgilius_ tietää enemmän kuin pappi! _Æneas_ on minun mielikkini, hän oli sankari Troijan sodassa."

Tytön onnistui saada hymyily tuon ankaran tuomarin huulille. Lydik Larsson piti oppia, kuten melkein kaikki oppimattomat ihmiset, niin äärettömässä arvossa, että se oikein taika-uskoon vivahti.

"Vai niin, sinä olet ehtinyt troijalaisten sotaan. Se ei varmaankaan ollut eilen se? Ampuivatko he toisiansa kuoliaaksi musketinlaukauksilla sekä suurilla tykeillä?"

"Ei, he viskoivat keihäitä."

"Ohoo, ne olivat peitsimiehiä. No kuinka paljon tullia ottivat sillitynnyristä Troijassa?"

"Siitä ei kirjassa puhuta."

Tuo ankara tuomari hymyili taaskin. Oppimattomalle aina käy iloksi, kun hän voi hämilleen saattaa oppinutta kietoavilla kysymyksillään, joihin hän ei vastausta saa.