Part 4

Tullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi sitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen.

"Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he tekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen tarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen teen."

"Tyttö tahtoo lukea?"

Dordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella liikkeellä.

"Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun oikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska suuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar ei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle isälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän täytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä huomasin hänen säpsähtävän."

"Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste kalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja sen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi? Hän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten minustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!"

"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!"

Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.

"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten muutkin, mutta joutunut konnan pariin... Kouluun! Missä tiedätte koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin katekismus ja lukukinkeri."

Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha, kolkonkova, järkähtämätön: mitä _hänen_ tarvitsee tietää?

Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää, millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa kauniiksi lapseksi -- hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset -- joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön lasten kummina ollut.

Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa porsasta säkissä.

"Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte! Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan. Minkälainen hän on?"

Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti kysyjään ja vastasi:

"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat."

"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei? Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän näpistelee?"

Dordei nauroi.

"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella... laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi, mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti. Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa. Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä kiskottua katinkultaa."

"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku raukan ottaisi teiltä?"

"Ottaa hänet minulta? _Yksi_ sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä, jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt, juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä _ne kaksi_ hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi... Ottaa _hänen_ minulta!"

"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan, vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin, toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse."

Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla silmillä.

"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on lapsen laillinen holhoja."

"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana, kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!"

Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa vieraisille Tuurholmaan.

5. Tuurholma.

Enkö saa lukea taivaan portaita?

Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta. Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset. Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.

Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen, Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut. Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria, puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen saaristoluonnon kuvaa.

Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa, kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi, hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.

Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin kesähuviansa.

Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies. Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa, lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän? Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle, jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.

Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä istui korkealle nojatuolille lieden ääreen.

Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis... mistäpä löytää sopiva vaimo?

Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm... rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta... Maria Bruse?... Betty Luth, teinin sisar?... niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.

Rupesi hämärtämään.

Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta takasta.

Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia, ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta, hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja kattoi illallispöydän.

"Missä on Hagar?" kysyi tullimies.

Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon, kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen, ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla vaarallinen kilpailia.

Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat monenmoisia tuumia päähänsä.

"Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä, sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.

Vastaus kuului:

"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan kanssa karjapihassa."

Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos häntä etsimään.

Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren:

"Taivaassa, ratki taivaassa Ijäinen päivä on, Se valossansa kirkkaassa Myös voittaa auringon; Se päivä kirkas loistava, Ain' ijäisesti paistava On Herra Sebaot!

Taivaassa, ratki taivaassa On autuus määrätön, Siell' enkelien seurassa On riemu verraton; Ja kasvoista niin kasvoihin Siell' nähdään Herra korkehin Herramme Sebaot."

Tuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista käytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään näkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista polkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla kukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä katseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä, mutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta Suomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita harmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan (Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä vahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui rannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui selvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen pitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen leluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta tuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen silmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella oli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa jotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että tullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia.

"Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?"

"Minä luen tähtiä."

"Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?"

"Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan sekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä."

"Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?"

"Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa taivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?"

"Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän." Ja tullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan taitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä lukemaan.

He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille. Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, -- hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti. Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?

Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan. Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui kursailematta illallispöydän ääreen.

Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.

"Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?"

"Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini.

"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin."

Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten: "Saisipa sitä koettaa."

Hagar kutsuttiin sisälle.

"Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan portaita?"

Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin jäljellä.

"Mitä tahdot oppia?"

"Ensin taivaan, sitte maan", vastasi tyttö sellaisella varmuudella, kuin ihmisellä sillä iällä on, jolloin hän luulee kykenevänsä kaikkeen, tahtienkin lukemiseen.

Tullimies nauroi.

"No, no, ei mitään muuta? Lukea ja kirjoittaa sinä osaat, mutta mitä Pietari sanoo lasku-opista?"

Teini tuumi, että lasku-taito oli vaikea oppi monelle miehellekkin, saatikka sitten tytölle. Hagar sai alkaa kertomalla kaksi kertaa kaksi.

"Saanko minä käydä koulua poikien kanssa?" kysyi tyttö.

Tullimies matki Dordeita tehden samallaisen liikkeen kuin hänkin, oikealla kämmenellään vasempaa vasten. Teini vastasi, ettei se käynyt päinsä. Koulussa luettiin latinaa.

"Antakaa minun lukea latinaa!"

"Sinunko?" Nuorukaisenkin kalpeaa muotoa hyvänlaatuinen hymyily valaisi, kun hän vastasi: "On tosiaankin löytynyt eräs tyttö, joka luki latinaa eikä ainoastaan latinaa, vaan vieläpä kreikkaakin ja paljon muuta vielä sen lisäksi. Hän oli ainoa koko Ruotsin valtakunnassa, mutta hän olikin valtaneuvoksen tytär. Hänen nimensä oli Vendela Skytte."

"Kiitettiinkö häntä paljon?"

"Kiitettiin, koko valtakunnassa. Hän kuoli nuorena kahdeksan vuotta sitten."

"Hoh, soo! Mutta häntä kuitenkin paljon kiitettiin?"

"Olen kuullut sanottavan, että meidän nuori kuningattaremme myöskin lukee latinaa."

"_Hän_ on kuningatar!" vastasi teini.

"Kuulet sen, Hagar! Miksikä et sinä ole kuningatar tahi vähintäinkin valtaneuvoksen tytär? Mutta koska ei kukaan tiedä, kuka isäsi oli, niin saattaahan ajatella hänen olleen mikä hyvään. Otaksu, Pietari, että tämän köyhän tytön isä on ollut keisari ja opeta häntä latinaa lukemaan!"

"Sitä en saata", vastasi teini punastuen.

"Miksikä et saata? Oletko niin ylpeä opistasi, ett'et alenna itseäsi noin alhaista oppilasta opettamaan?"

"En, isä Lydik. Kuka on alhainen, jollen minä? Kukapa on köyhä, ja minä pitäisin itseäni häntä parempana? Minä opetan tytölle lasku-oppia ja mitä muuta osaan, mutta älkää pyytäkö minua hänelle latinaa opettamaan!"

"Miksikä ei latinaa?"

"Siksi että", nuorukainen epäili, sanoisiko hän tuota sanaa, hän melkein häpesi sitä ilmoittaa, "siksi, että hän on tyttö."

"Se on toinen asia, katsoppas, sen olin varsin unohtanut! Ei, lapsi, anna sellaiset haaveilut mennä menojaan; ei kotkia kananmunista saada! Se on suorastaan järjetöntä, että sinä latinaa tahdot lukea."

Teini ei ollut oikein tyytyväinen itseensä; hänellä oli tarve antamaan jotakin syytä kieltoonsa.

"Se on niin, isä Lydik", lausui hän, "että vaikkei naista pidetä oppia varten luotuna, saattaa kuitenkin tapahtua, että Jumala joskus antaa hänelle Vendela Skytten älyn, syntyköön hän sitte hovissa tahi torpassa. Tuleeko sellainen suuri halu miksikään hyödyksi, jätän minä sanomatta. Johon Jumala on asettanut viljavan maan, siinä älköön kylväjä sanoko: tässä on kivikkoa! Mutta latinankieli on tullut niin suureen kunnia-asemaan opin äidinkielenä ja kuningaskruununa, että sitä tuskin saa viskata maantielle taivaan linnuille. Sen laita on sama, kuin papinliperien: laki sanoo: niitä älköön nainen käyttäkö. Jos nyt tulisi kuuluviin, että joku meistä teineistä on opettanut tytölle latinaa, niin kaikki hänen oma latinansa ei voisi estää, että häntä pidettäisiin sellaisena, joka on häväissyt viisauden etu-oikeutta ja siis itse on kelvoton oppineen virkaa toimittamaan. Yhden tiedän, joka uskaltaisi ja osaisi, mutta hänelläkin on vikansa."

"Ei suinkaan _Cannabis_?"

"Hän, niin. Hän asuu Hertonäsissä, muutama kivenheitto Tuurholmasta. Hän osaa lyödä piispan kuoliaaksi Ciceron pitkähansikoilla."

"Hullu koulumestariko! Etkö häpeä?"

"Suokaa anteeksi! Täytyyhän sitä olla hullu, jos tytölle latinaa opettaa. Ilmoittakaa minulle, koska minä saan ruveta laskemaan Hagarin kanssa. Ja kiitoksia tästä päivästä! Minä toivotan teille levollista hyvää yötä, isä Lydik!"

Teini läksi ullakkoon, väliseinällä erotettuun koppeloon, jossa hän oli tottunut saamaan ruovonpäisen patjan päänsä alle sekä ruukullisen vettä, jotka tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa yökortteerin suhteen. Hagar lähetettiin pois, toisen kerran hänen täytyi mennä opin esikartanoista. Hänen piti saaman laskea kaksi kertaa kaksi. Sehän oli tytölle kylliksi. Mitäpä hänen tarvitsi tietää?

Tullimiehen täytyi nauraa itseänsä. Sellainen liehakoitsia! Jopa tosiaankin tuo maantien ryysyläinen jo kahdesti oli vietellyt käytännöllistä miestä sekaantumaan mielettömiin opinhaaveiluihin? Tyttö menisi kouluun! Ja tulisi ehkä papiksi!