Part 3

Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa, jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja kaivolla.

Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627 lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten lailliseksi hoitajaksi.

Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä, kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata. Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka. Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten, sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.

Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä Kaskaksen torppaan.

Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle tarkastuspaikkaan.

Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia. Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä, niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi, kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin ryöstetyksi pois.

Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista. Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani, Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"

Tuomas vastasi:

"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."

"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa? Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia, niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa, ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna ollessaan kettuja ajamassa metsässä."

"Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut, että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun! Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on, luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!; Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en tahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri."

Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta, tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat, ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä viheriään ruohostoon.

Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi, uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että selkään.

Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.

"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.

"Vouti?" matki Bennu.

"Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."

Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen: "anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen keveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu tullut oli.

Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.

"Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee Uuskylään antamaan voudille selkään."

Hagar seurasi häntä.

Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa, näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!

Hagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä pitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin miesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa varustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet.

"Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!" huusi Tommu sekä juoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään.

"Ei kukaan Piiliä ennätä!" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena kuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen vihellykseen kuin Bennunkin.

Mitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas, on epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia tekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi ennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan lukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu taputteli Pilliänsä kaulalle, -- ainoa keino millä sitä saatti ohjata -- ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi hyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs ratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen.

Joukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui.

"Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon ratsastaa?"

Tämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin sotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille jahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet tätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla. Mutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei Aake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan juoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili.

Poika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja ynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake herra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin olevan vikaantumaton.

"Hyvät herrat", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille herroilleen, "onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa polventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista sääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät kestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä ratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa. Stålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta talonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla omakseni."

"Se on minun", vastasi pikku Bennu.

Aake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se väli ollutkaan pitkä.

"Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä hevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?" Sotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut sitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt.

Bennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän tirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia.

"Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet saanut sääret tarpeeksi pitkät", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla äänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat rutisivat. "Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta Klaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru Wallensteinin."

"Piili on isäni ja minun hevonen", kirkasi Bennu, joka taas joutui intoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. "Vouti ryösti meiltä Piilin!"

Pojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja kutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen oli Kaskaksen torpasta.

"Hyvä", sanoi Aake herra. "Se on kruunun ja minä otan sen." Ei siihen aikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty.

Matkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs ratsastaja talutti päitsimistä.

Kun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen:

"Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi kummina mustalaislapsille."

Aake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän ei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut herra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut.

"Mustalaislapset?" matki hän. "Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha hän on."

"Yhdeksän vuotta", ilmoitti tallimestari.

"Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista korpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon hän vain minun kummipoikani."

"Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka kerran ennenkin olin nähnyt", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin tavallisella rohkeudella. "Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se oli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun jälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi puolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan täytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen lähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli aivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste, sillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän armonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa... se oli kerjääjänainen!"

Aake herra nauroi.

"Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena syys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä. Kuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi kanssa?"

"Kaksi", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin Kirkniemeen.

4. Karjan Pappilassa.

Mitä hänen tietää tarvitsee?

Tullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla herroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen torpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin Saksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä ottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja. Hollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli voittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa heidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat. Sen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia melkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen kukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät koko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä.

Nyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi kruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli, ansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta humalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi paluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen hankintamäärästään puuttui.

Kun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun kohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan, näki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään talonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö.

"Mitä sanotte, Dordei muori?" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen, jonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston ja kesävoin tuojia joka savusta. "Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te kirjoilla teette?"

"Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä", vastasi torpanvaimo. "Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja pappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä ihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia."

"Anna hänelle katekismus!"

"Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä lukukinkerit."

"Noh, anna hänelle virsikirja!"

"Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu vieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä sivulla se löytyy."

"Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä tuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko elinajaksemme."

"Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta monituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän koskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun, koska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee, lasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa. Moseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään lukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on A, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän lukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo taas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle? Kun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska siinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja minä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle hyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia kristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään."

"Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on väkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin nyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen kaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä lähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta joll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen talonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska olen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia. Vaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen ei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon puun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin syntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja vieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua. Antakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää? Opettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa pesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia."

"Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu hänen ikäisensä!" väitti Dordei muori itkusilmin. "Hän on niin taitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen hän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain hyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei arvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata olla pahasta."

Pietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä punastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen joka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi.

"Vai niin", sanoi hän, "sinäkö olet lukenut koko raamatun? No, sanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui _riemuvuodeksi_?"

"Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna: 'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'."

Kirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja havaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään, jatkaen:

"No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä juutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?"

"Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen värsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan, Misperet, Bigvai, Nehum, Baana..."

"So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä on, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä käsitys."

"Arvoisa isä puhuu aivan oikein", sanoi Dordei, "sitähän minäkin olen sanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden tahtoo oppia käsittämään."

Nyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan.

"Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta kuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä alammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten tulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!"

Dordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja kuiskasi hänelle:

"Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!"

Lydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli tullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja katovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja, ja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä seutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat.

Veräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut, kuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen täyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli ollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen aikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu niin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme.

Hän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin Piili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä torpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit Uuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet, oli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen pyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella eli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan saalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari saanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin, että hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn oli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari. Luopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi elänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan) ei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa; mutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli hänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista.

"Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?"

"Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota maanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä kolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä kaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa."

"Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen, patillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa Piiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen säippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän jo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan."

Dordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman, jolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen ratsuhevosen Piilin sijasta.

"Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen ja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien ratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän olisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut hänen pitää Bennun."