Part 19

Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä."

Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta."

Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.

"Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota pikemmin pääset sitä parempi!"

"Odottakaa muutama päivä vielä!..." Sairas rukoili kovin nöyrästi ja kehottavasti.

"Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa parastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen."

Mutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan; ei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot olivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin karhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi kelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei ollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve. Välskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset osasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen ennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi jäi ainaiseksi.

Tuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta teki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi ryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut hänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta. Välskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta, mutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten halkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. "Joll'ei elä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Taavi puri hampaitansa, kiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin oli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen vertaisiansa.

"Mitähän Taavista nyt tulee?" kysyi poika Niemand, joka syystäkin piti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen sivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan terävien hampaitten kanssa tuttavuutta.

"Mitä nyt Taavista tulee?" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän ensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn viimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. "Marssia tästä Eurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart Torstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein hyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla. Komennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen seljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!"

Leipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla, jotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin täytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset, miinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan koetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada pysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista ulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi kauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig marraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa sekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin muuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian osoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti Nikolainkirkkoon.

Kun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand, joka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi kenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin nähnyt, miten se tapahtui. "Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga se oli", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta jättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi Slangen maahan.

"Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan", lisäsi Torstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki hänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. "Sinä olet kersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin pantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten määrätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet kenraalimajuri Slangea palvellut!"

Joka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban Niemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä kunniaa sotamiehen tavalla.

"Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin ja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä huomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta tappelusta?"

Uusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä määrättäisiin.

"Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään, voimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset! Neiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan kartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi."

Nuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi toiselle polvelleen.

"Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa ainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä kyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä ehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä upseerinsa vertaisena. Hyvästi!"

Ensimmäisen osan loppu.

End of Project Gutenberg's Tähtien turvatit I, by Zacharias Topelius