Part 18

Ruotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi, että päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin kirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin rintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen Jumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana annettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf, Jesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin ne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat, mainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän kilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät samaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean hevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden sotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä silmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa toisensa palasiksi.

Molemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä jalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli 9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean sivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin ratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan ratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö Borneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. -- Keski-rintamassa seisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana oikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla toisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie reservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit Camillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. -- Ruotsalaisten vasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa sijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan keisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat sodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit.

Tuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa erottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton näky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen ajojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa ja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo tuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä peräytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä, mikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi todellakin; -- hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei enään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän vannoi kostoa.

Tykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden tykkiensä, "puoli kartauerien", joiksi niitä silloin nimitettiin, alkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa käännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin laukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa. Sotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa päällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe, ratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. "He eivät huonosti tähtää", sanoi Torstenson. "De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät rotan tuhannen askeleen päässä."

Samassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna. Hevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen, jonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi seisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja, verisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi vahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen selkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut liepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle. Pfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut raamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow nilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli rikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa reservin välskärin luo.

Luoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti esimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä olevalta keisarilliselta everstiltä pään.

Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa, välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi, välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää, tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus, rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.

Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä. Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand. Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään; hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin. Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa, joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla. Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi, mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse. Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman rivin.

Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.

Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan. Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli sinun isäsi! -- mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista ajatuksistansa.

Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi, kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää, pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.

Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.

Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.

Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin. Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan, -- Partalassa istuvana Sandelsina, -- ei tiennyt minkälainen tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa, oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään, kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.

Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu, jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla. Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä. Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.

Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.

Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin, täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä, että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen palvelukseen.

Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11 edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta, 4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond. Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi. Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina kymmenes, joka ammuttiin.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin. Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.

22. Tähti.

Minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa.

Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa, ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.

Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt, kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.

Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui, että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.

Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.

Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.

Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin, tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa. Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt. Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva, kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella. Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta, sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en enään sinua turvata saata!

Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen. Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää. Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.

Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen henkipalveliansa kuolleen hevosen alla!

Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja. Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset. Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä, ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti. Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.

Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut, oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen, kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa tuuheaan partaan.

"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies nauraen ja laski pojan käsistään.

Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi 20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!

Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.

"Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti, kun hän näki Slangen nimen paperissa.

"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!" rukoili haavoitettu kovin hartaasti.

"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla, poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni oikean käsivartesi poikki."

"Oikean käsivarteni?"

"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä, ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi pitävät."

Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin; tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä veistä tarvittu. -- Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa katkerampi.

"Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä saaneetkaan käsiäni."