Part 17

Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson, jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat, sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa. Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean raakuuden piirre: -- ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys. Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin! Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa? Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin, uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi, joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000 miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.

Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi, saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita. Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa, jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa meni häviöön. -- Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa mukaansa, vaan harvoin lapsensa.

Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa, joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.

Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa, piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa Piccolomini saaliiseen tappeluun.

Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät ja kuuluisimmat päälliköt: -- Torstensonin lähin mies, tuima valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä rypyissä, silmät harmaat, terävät; -- urhoollinen Ja saaliinhimoinen brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä sodassa oli mestari; -- tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä sotakoulussaan; -- sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; -- tulinen, pelkäämätön ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.

Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia, mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään ratkaisevasta päätöksestä.

Halukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig oli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka sotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä pitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa kaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut viivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin avuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään parahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan.

Mortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä Paulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt tappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana päivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark, pfaltzkreivi ja Stålhandske.

Liljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät puolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana ryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme päivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa.

Slange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota saattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova Piccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa, niin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen edullisimmaksi.

Sotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle lähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten liikkeitä. "Kenraali Piccolomini", lisäsi hän, "on neljän päivän matkan päässä täältä Lausigkissa."

"Minun tiedusteliani", sanoi Slange, "ei odota vihollisten tuloa; hän etsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät."

Ajatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli suunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta, aikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui Slangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei Piccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän marssin päässä Leipzigistä.

Tämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja liikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi, Lillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti jalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi tarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan, että kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa, Köningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä katsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään värettä.

"Kutsukaa sanansaattaja sisään!"

Hoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat, ja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti kertoa sotamarsalkalle sanomiansa.

"Keisarillinen sotajoukko", sanoi nuorukainen, ollen vielä hengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, "oli eilen aamulla Lausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello kuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki Kitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen lähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön. Tänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan ja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli etujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan tähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen pimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille."

"Olet ollut heidän leirissään?"

"Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla heidän kanssaan."

"Odota uusia käskyjä!"

Nuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen:

"Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta. Saattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?"

Slange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: "Hän on Neunburgissa koetuksen kestänyt."

"Hyvät herrani", jatkoi sotamarsalkka, "tässä tullee tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan todistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys lakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin väliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin ympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me menemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin. Ei mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia, kun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on ehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme näyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?"

Nuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin tottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä käsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin pakenevan vihollisia!

Keski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin ajutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien kertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu tunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen rykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan.

"Sinun nimesi?" kysyi sotamarsalkka.

"Urban Niemand, korpraali."

Torstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa, näytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua, pojan vaatteisiin puetulta tytöltä.

Piiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka ratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä, lokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen sotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä kiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki olisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki näytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin ympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan kahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen taistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti pikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin vakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna saartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa kiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja oli jäänyt ruotsalaisten pattereihin.

Tämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten sotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi heidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin lavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten läheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa sitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti auttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään.

Sillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki näitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana iltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa osaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan päällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut, etteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin keisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat pakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto itsellensä oli sopivimman paikan saanut.

Ylipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa, tullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan noudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa ja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja miettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean loiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen.

"Niemand", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen käskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, "istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit Olmützissa?"

"Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota."

"Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista, Petrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua kohdeltiin pahoin Regensburgissa?"

"Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle kaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua pojaksensa."

"Ja kuitenkin sinä pakenit?"

"Kauppiaita!" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän oli Aake herran luona ennen oppinut.

"Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä lähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi vihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä vihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?"

"Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen torven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa, nimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja tunsin hänen kotiseutunsa."

"Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin Suomessa syntynyt?"

"Niin sanotaan."

"Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?"

"En."

"Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä nuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata unhottaa. Se oli nuori nainen... juutalais-nainen."

"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi."

"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi Rubeniksi nimitetään?"

"Se oli hänen nimensä."

Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin... tämä ei näytä sattumalta. Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi tiedä ikään mitään?"

"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?"

"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa."

"Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa antanut.

"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi, sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi... niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten kyynelten takaa, joita sitten on virrannut... Hän oli Jumalan luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon maailmaan ja sen epäpyhille haluille..."

Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli jäljellä ja itki.

Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi:

"Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?"

"Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!"

"Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen pois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla voit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle; kuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin sinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs sotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas! Minä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko sinuun luottaa?"

"Kyllä, kenraali!" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona.

"Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän; minä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole olemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle jälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa asuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet Suomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen rakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon, jossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni. Sinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen, jota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois ja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä missä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali Stålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle jääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset löytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin säilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko ymmärtänyt?"

"Olen, kenraali."

"Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat ryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä on sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille kotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon."

Kenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin.

Ei ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat sammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi, levisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan veren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan. Veriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä äänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa poppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän koittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona.

21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.

Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa.

Avaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin ja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana rautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin ja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä puutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien rikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin taistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642, näki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen toisensa kanssa.

Yön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun kulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire, päästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten kimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä, mutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana ajatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson oli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten joukkojensa kanssa ehtisi apuun.

Yhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä hevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen päivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin metsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä, -- se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli valinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi edemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin lounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään päin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46 vankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle, kuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä tykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja joutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen, ja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa vieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin.