Part 16

Nyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin ulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan puolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan näköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät ristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän, sillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut.

Vanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä pakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä, ikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista:

"Gleich fort! Todt gebrannt werden!" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!]

Tyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba kahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt.

Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi böhmiläis-saksalaisella murteella:

"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia! Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa."

Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia, joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos tuntemattomille teille pimeään yöhön.

Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.

Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän huonolla tiellä, ilman opastajaa!

"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti lävitseni, jos teitä petän!"

Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien ja rytöpuitten välissä.

Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.

"Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä."

Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.

Opas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle kentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi erottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti ratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta oli syntynyt. "Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia jalkoja", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat juoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt sille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä alas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas henkeänsä vetämättä.

"Arvasinpa sen", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. "Heitä on neljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet kiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin ennätys."

"Kuka on kulkenut kiertotietä?"

"Petrovitz."

Muuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat kiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi hurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten, metsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten polkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein tietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui kantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään aikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli vähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin että puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja Böhmer Waldin huiput erottuivat.

"Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?" kysyi Assar Kaba, ratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen.

"Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja sen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä runsaasti penikulma ratsastettavana."

"Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät."

"Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään", vastasi poika, "jolleivät Petrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen epä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan."

Hetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla ei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa hevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi.

Ruben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin pysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli vahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta. Yhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien polvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka olivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin neljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä, ja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten kuorskunaakin.

Pakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka etupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella olevaa esinettä ja huudahti: "Katsokaa! Kahden minuutin perästä me pääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!"

Tien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti hakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla ovat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä, osaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi hyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin takaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian kuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely; ryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille, sillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat ratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään ristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan ohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien.

Kuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä kiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi etäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade oli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä kiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä väsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön juurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä olevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä raivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki uhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja laukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt. Harmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen ratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz ei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti ylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa. Kuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan tehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien kautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen hallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn tehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko sen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia takaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos vuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli luvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä takaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä.

19. Tunnettu.

Veri minun verestäni, sielu minun sielustani.

Ruben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta, joita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu levähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se metsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli pelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan muodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi kuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää, ilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä ja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista sukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja elämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin jotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen suosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että hän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia, näkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta lammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi erinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin -- sillä mikäpä muu hän saattoi olla? -- joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin saattoi pettää ketä hyvään.

Poika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin joukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä yhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni matkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa tyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet kuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he olivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit, keskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä, vaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta kuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon vihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa olivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat rikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin väsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat he tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat silloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen sillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan. He olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja oli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan tuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten oli aikonut... "Tästä ei tule minua kiittää", sanoi hän, hurjalla rosvomaisella hymyilyllä. "Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella lieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut matkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä vaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli vakoojia joka pensaassa."

"Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?" kysyi Ruben Zevi.

"Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa ja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä, että kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan takaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua lyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni, toisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän hevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä olisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta ennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä nopilla!"

"Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!"

Poika oli vaiti.

"Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?"

"Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?"

"Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin itsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä nimesi?"

"Urban."

"Eikö muuta?"

"Niemand."

"Katolilainenko?"

"Niin he sanovat."

"Mistä kotoisin olet?..."

"Tähdistä."

Vanhus katsoi häntä tutkistelevasta "Luota minuun. Sano, mitenkä tulit Petrovitzin joukkoon!"

"Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he tulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan itseänsä."

"Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?"

"Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta."

"Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?"

"Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista."

"Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?"

"He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen. Minä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa."

"Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?"

"He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin haavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena eräästä soraläjästä."

"Missä?"

Poika oli ääneti.

"Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi muuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän sinun löysi!"

"Neunburgissa."

Ruben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän kauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo liljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja sitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas.

"Tunnetko tämän neulan?"

Poika punastui aina korviin saakka.

"Se on minun neulani", sanoi hän hämmästyneenä.

Ruben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. "Siinä kylliksi, että olet kantanut tätä neulaa", sanoi hän isällisellä hellyydellä. "Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas tytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän valmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan muu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani ja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat, joista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos jolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa minulle, mistä tämän neulan olet saanut?"

"Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin löytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä hänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin pitkä matka."

"Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?"

"Herra Aake Tottilta."

"Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa Hampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi länsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on myöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla. Hän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä epävarmuus! Missä olet syntynyt?"

"Suomessa."

"Tarkoitat Liivinmaata."

"En, Suomea."

"Ja sinun vanhempasi?"

Pojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi kunniasta oli tuossa taas. "Olen sanonut, että olen tähdistä", vastasi hän.

"Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen sille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja jäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun nyt näkyy olleen tapana."

Urban Niemand mietti asiaa. "Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen etsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin väessä."

"Sinä korpraali? Ja katolilainen?"

"No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas."

Ruben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin kevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa pojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan ruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä vapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä rahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin.

Urban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban, joka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä hän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty ja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi sedällensä:

"Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi kapinassa aukaiseva portit ryöstäjille."

"Ja minä sanon sinulle", vastasi Ruben Zevi ankarasti, "että, joka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä pilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani."

Illalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut iltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen vuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus syntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: "Hän liikkuu!"

"Kuka?" kysyi Rachel hämmästyneenä.

"Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään katseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!"

Tyttö alkoi itkeä.

"Ei, älä itke", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. "Kutsu Urban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!"

Rachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä ettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata läsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa.

"Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka... sinä olet neitsy Israelista... herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!"

Rachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut, mutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli häneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä.

Urban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu siirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä olevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä tulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä kyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon tuosta.

"Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?" huudahti hän Rachelille ja Assarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon hänen sormensa osotti.

"Hän on Ruthin muotoinen!" muistutti Rachel teeskentelemättömästi.

"Ihan hän itse", vakuutti Assar Kaba.

Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni. Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan suussa ovat kaikki asiat pysyväiset... Nyt menkää, Herran todistajat, mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?"

"Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas, jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että hän oli äitisi... tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi tiedät?"

"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me tulimme maailmaan."

"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu, avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä, köyhänä, köyhänä... Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!"

Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme maailmaan. _Me_?"

"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä."

"Ja hän elää?"

"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten."

"Missä?"

"Suomessa."

"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen oleva _minun_ poikani!"

20. Tappelun edellä.

Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa.

Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa kannettiin, kärsi tappion Pultavassa.