Part 15

Kreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan ja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit pantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin kreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse arvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin vakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut noin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa muutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen esimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä korkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin, Mainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä mitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa viidentoista prosentin korkoa vastaan.

Hänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti istuimeltaan ja huudahti:.

"Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on hävytöntä!"

Rahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla piiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu sisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa oli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand III:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian pituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja vielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti. Hänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla puolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja leukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten elottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei oikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa kanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus, leveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki mustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin tässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin hänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt vähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema sekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien pyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin vähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin omaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain ylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa säästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus nyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen ehdotuksen.

Päähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi keskustelujansa.

"Ymmärtäkäämme toisiamme", sanoi hän. "Kun minä sanoin neljäkymmentä miljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta luottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme toimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista helisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä siten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta ehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!"

"Teidän jaloutenne tietää", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja nöyrällä äänellään, "lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja huomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään nuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani, kysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin eilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne, antakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta harrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme kiitollisia alammaisia!"

Kreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja luki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista oppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen kysymys on se, mitä lupauksia pidetään.

"Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän luontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän uskonheimolaisianne vastaan sillensä", vakuutti hovimarsalkka.

"Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta", jatkoi juutalainen rohkeasti, "ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa saattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista väkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa väkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me koetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota hyväksyttävillä ehdoilla."

"Te asetatte ehtoja!" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa keltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta.

"En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle", vastasi Ruben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin.

"Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja valtiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden asetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?"

"Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä alammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti ja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän väkivaltaisuudesta."

Viittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi uudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka uskalsi keisarille lakia laatia.

"Tiedätkö kuka minä olen?" kysyi hän. "Kuusitoista vuotta taaksepäin oli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun teidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain minä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle suotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien alammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne valtaistuimelle."

"Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella keisarillesi", -- jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin leppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista vaikuttimista. "Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi hirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä piiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse kuten rottia piiskataan?"

"Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto", vastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, "me emme tätä nykyä ole minkään lain alaisia."

"Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille. Liian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä vitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin skorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu antamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo hyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira, ja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta... Käsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika ensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa siksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä minulla olet?"

Ja keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin hän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias, mutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt kärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen ylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi masentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain säästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi.

Jos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli voivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin hänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen pää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista mielikuvitusta.

"Istukaa", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen herransa mentyä. "En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille sitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii."

Rahakauppias istui.

"Hyvä herrani", sanoi kreivi, "tahdonpa sanoa minun hyvä herra keisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä haluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa. Tiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee partaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa tyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin lempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain asetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää pyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte, ettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan, jotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon eiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan sillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä on luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle. Valitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille viittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi on sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä sanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?"

"Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän jaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia tässä... ja tätä... ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan pantattuna."

"No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta nuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me asetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee kahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta."

"Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme ainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne tarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää kolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta, niin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa suvaitsi ehdotella."

Hovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei mitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut nimellisarvon määrästä muuta kuin puolen.

"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen kynäveitsellään pöytään.

"Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta, jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on meidän varalle pantattuna."

"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi."

"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta lainaa."

"Mikä on viimeinen hintanne?"

"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko, sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa. Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen vakuutuksia tarkastanut."

"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa hovipankkiiria!"

Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.

"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand III ja hänen roomalainen valtakuntansa."

Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä:

"Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön saattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä kannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja keisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja raatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että meidän aikamme on tullut."

Kello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä mies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti maassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz.

"Mistä olet tämän neulan löytänyt?" kysyi häneltä Ruben Zevi, näyttäen hopealiljaa.

"Virran luona sen löysin", vastasi Kuntz. "Mies, sinä valehtelet. Sinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet saanut."

"Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon."

"Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle koko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua ruoskivat ja ajavat ulos?"

"Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä minä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan."

"Noh?"

"Se oli Neunburgissa."

"Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?"

"Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan, kaksi säärtä ja yksi poika."

"Elikö hän?"

"Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula ja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna."

"Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi häntä paremmin ryöstää?"

"Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan arvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että kuolleet ihmiset potkivat."

"Hän eli siis vielä?"

"Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se sittenkin vielä lentää."

"Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?"

"Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa", -- vastasi ruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen.

"No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot pojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella minulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos varmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa missä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos minua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?"

"Olen ymmärtänyt, sata guldenia."

Ja musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos pyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa.

Ruben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa.

"Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla toinen", sanoi hän miettiväisenä. "Miksikä en merkinnyt erilailla noita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin kuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet ollut?"

18. Seikkailuja Böhmissä.

Ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia.

Kuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän vakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus ei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä seuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut haavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle.

Ruben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla ruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa sotavangeilta.

"Kuinka vanha sinä olet?"

Poika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä:

"Aus Schweden."

"Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana piiskalla pois ajetuksi linnasta.

Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta, jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen, nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita, konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja, vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä välikauppiain salaisista vehkeistä.

Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.

Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa, mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa, eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka. Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-, viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni. Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia -- ja erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia -- on rikas noista ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä itseä ei sanota olevan olemassa.

Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.

Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.

Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642 oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.

Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten, ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.

Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.

Metsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle, vuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan onkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat eivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina, kun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon seudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen aikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri katettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat seinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se oli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen. Vartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat satuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana olevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista.

Iltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia israelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen henkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas juutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja sen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun:

"Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen paikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti kiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä paikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä, joitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät ylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä ja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenellesi... Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänänsä joudut."

Nyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan. Matkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului pyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai käynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli hiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen.

Neljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin palanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää ja matala ääni sanoi:

"Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!" [Vaara, vaara! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!]