Part 14

Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä, siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena. Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset seisoivat vahtina porstuassa.

Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian _sefardimiksi_ nimitettyjen juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä, melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.

"Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin, joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne edustalla."

"Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa. Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten mitään, jolla voin teitä palvella?"

"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa."

"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden. Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka, kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen."

Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen kultarahaa.

"Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat? Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?"

Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat jotakin vaivastaan.

"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa 120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan."

Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa, josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei suinkaan sotamiehille.

"Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!"

Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa, ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset, hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka henkensä hänen puolestaan.

Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu, alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut. Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa; tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki, kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!

Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta. Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos, jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän on tuleva perilliseksi!

Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista, joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.

Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa, kuin seinäkuvalla.

Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:

"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?"

"Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth."

"Tiedätkö myöskin _mitä_ hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan? Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth; hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat kedolla... Ymmärrätkö, lapsi, tämän?"

Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:

"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä! Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta? Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne, joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys, pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa käsistä!"

Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki kansat sinua kiittäisivät!

"Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole kirkas!... Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten rieskaa imemän... Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan..."

Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, -- vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto? Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä? Ja _he_ kieltäisivät esikois-oikeuttansa? _Hekö_ huokaisivat iankaikkisessa orjuudessa?

Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys siitä, mikä _hänen_ toimekseen tulisi sortajien joukossa.

"Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi, että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia, vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä tahi pöydällänne olevaa kynää, -- kun tuo kaikki on meidän, annettu meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne, piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, -- silloin on meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa; no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin, on meille voitto!"

Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti, että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.

Ruben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä, mutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen jälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui lempeäksi kuin rakastavan isän ääni.

"Unohda tämä!" sanoi hän. "Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään. Hän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa, ilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel, niin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista, jotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin uneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas pieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot."

Tyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi yöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti muistuttavan vanhusta jostakin.

"Rachel", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, kun tyttö aikoi lähteä: "älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle miehelle!"

17. Keisarin edessä.

Sieni, miksikä sinä minulla olet?

Seuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin. Galilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri; Rooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa maailman ympäri.

Aikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana laatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa. Kello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän tavallisesti kulki linnansa ympäri.

Tänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi hän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä oli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja tarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja, haarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta, hopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä saappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli veren tahraamina.

Rikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen veljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti.

"Mitenkä tämä? Joas", sanoi hän otsaansa rypistäen, "tällä tavallako sinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta kauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?"

Joas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen oli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä.

"Sinä valheen valmistelia!" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. "Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta."

Musta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka hyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä lopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista metsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas pyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa.

Ruben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen, joka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon valettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä ja löysi merkin liljan lehdillä.

"Niin", sanoi hän miettiväisenä, "tämä on se toinen. Mistä Kunz on neulan löytänyt?" Joas ei sitä tietänyt.

"Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei päiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla kerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten tavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle, josta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut minun."

Postin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma ja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita toimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin luo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen konttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin erityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken puhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille vähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin muotoiseen huoneeseen.

Tänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin kaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna 1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä laina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin valloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa; kaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä kahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan.

Sen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli riidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä, että Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle piispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat rahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat rukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta ihotakkia.

Tätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva asiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut hänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta rahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että hän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi Perusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä vahingottomana.

Edellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen sanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon laivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat tullitulot sekä 25 prosenttia korkoa.

Englannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella vakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin laivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se tyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi langenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että laivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa saattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos asiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän vaikka kuinka paljo, hyvänsä.

Smyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat uskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei Ruben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon juutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään tehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se itsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli antanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille.

Konstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen uudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan janitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta samati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat tiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti valtaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan 40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja.

Viimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä Ranskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun vastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan kävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli epäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan. "Malttamusta", sanoi hän, "kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata." -- Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja rahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun keisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen, jossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka kreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa, tuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta tuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta?

Ruben Zevi vastasi:

"Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa hovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen luoksensa."

Kun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen palatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain ja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota ei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat toisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan Moseksen oppilaalle kauniit rahasummat.

Syrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen valtiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto olisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa olisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von Miltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies. Juutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään, vaikka olikin vanha, pyydetty istumaan.

Kreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla, että hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan oikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan oli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta sodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan solmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin toivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin musertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä päättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta rahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän saattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi -- tätä sanoessaan hän alammaisesti hymyili -- jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli rahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan guldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi saataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan erissä kuukaudessa, lokakuun loppuun.

Ruben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten nöyrimmästi kysyä takauksista.