Part 13

Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa, vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua, kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana, että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen. Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa jälkimaailmalle säilyvä!

"Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu, että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin puolustustaisteluun.

Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua. Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse. Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.

Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.

Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa, joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja huusi täyttä kurkkua:

"Antautukaa! Antautukaa!"

"Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira, joka nalkuttaa tuolla alhaalla."

Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä, otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin takaisin.

"Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä tästä seurasi.

Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja, jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien sisäpuolella liikkuvaan olentoon.

Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita, minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään, niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun, ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin, kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.

Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan, Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle jääneitten pirstaleitten välitiloihin.

Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita, kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan sorapilveen.

Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota, ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi, täytyi antautua vangiksi.

Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja, uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa; se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet päivän valossa ajaa Banéria takaa, -- silloin hän tahtoi antautua.

Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä. Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit. Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi; valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.

Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi rynnäkkö uhkasi joka haaralta.

Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi, kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan, jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus urhoollista vastustajaa kohtaan.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]

Aurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit vahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin taaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut, joissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia, seurasivat jonon muassa.

Vähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan mustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen onnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat, kun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet kaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen omaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä. Saaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat sotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja tunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken: jolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä hetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät saada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat asukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten avulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen patjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön pimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja kipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko ei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä yhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille kysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta nekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla etsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat.

Sillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä, että tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat leirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla:

"Mihinkä poika jäi?"

"Ruutimiinan soran alle", vastasi Gordon levollisesti.

Neunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden.

"Kolmekymmentä kyynärää!... Miksikä ei neljäkymmentä?" sanoi hän itsekseen.

Aurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin pelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse, mutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen ylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut niin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta sukulunastus-oikeutta tuohon "ruotsalaiseen Leonidaaseen."

16. Kullattu Ruben.

Pakanain rieskaa pitää sinun imemän.

Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä, toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen kokoontuneille valtaruhtinailleen.

Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen apuun.

Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641. Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen kuuluisalla haudallansa.

Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen. Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua. Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien tunteittensa esineiksi toisia maaleja.

Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin. Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita. Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien palveluksessa oleva rahakauppiaan liike.

Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen, epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus. Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla, rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi. Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka, aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild meidän päivinämme.

Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa annettiin hänelle nimi: _"Der vergoldete Ruben."_ Ruotsalaisten sotajoukot myöskin tunsivat hänen _Kullatun Rubenin_ nimellä. Tätä miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa, Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa, niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli, kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä, ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla, joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan. Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi. Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on kylliksi, että sen omistamme: _"non olet"_, se ei haise.

Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa. Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän. Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut? Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan, alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.

Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan, sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö, asuinhuoneitten ryöstäminen -- meteleitä sellaisia, joita on useasti yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle!"

Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä, jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia, otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.

Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.